Terve taas (ei enää sairas)

Tässä kollaasi nimeltä Kateless Kate (Holtiton Holtti?), jonka kuroin kasaan Ratatatin soidessa (joka on kuin avaruuslintuin liverrystä ja robottien säveltämiä sinfonioita).

Tissien ja universumin lisäksi oon miettinyt sitä sanontaa, että kun elämä antaa sitruunoita niin silloin kandee tehdä limonaadia. No, mulle elämä on antanut mansikoita, jotka oon tyrkännyt jääkaapin perukoille odottamaan sitä täydellistä herkutteluhetkeä, jota ei koskaan tuu. Lopulta heitän homeiset mansikat roskiin. Tähän on onnekseni tuloillaan muutos, jonka pistinkin jo pyörimään lopettamalla esimerkiks turhan murehtimisen ja ylianalysoinnin. Ne jotka väittävät että moinen on mulle mahdotonta, haistakaa huilu, koska mikään ei oo koskaan ollut mahdotonta yhtään kenellekään. Enkä jaksa hirveästi murehtia sitäkään, että löydänkö koskaan sopivaa kuningasta tälle pikku valtakunnallein, koska pärjään ihan mainiosti yksinvaltiaanakin, ja niin sen kuuluukin olla. Jos joskus tuhoankin kaiken jo alkuunsa, niin ilmeisesti se on ollut tarkoituskin, sillä kuten oon joskus miettinyt, niin tuhoaminen ja luominen ovat hyvin lähellä toisiaan, ja niistä kumpikin on rakastamista ja itsensä laajentamista kehonsa ulkopuolelle, kuten myös uneksiminen (joka on kaiketi enimmäkseen luomista). Kaikki on kaoottisuudessaan hyvin seesteistä, eikä mulla oo mitään syytä epäillä sitä, etteikö mulla olis syytä epäillä itseäni, kun kuvittelen että mulla olis syytä epäillä itseäni.

Tässä vielä kappale kauneinta avaruuskujerrusta:

Moi elämä

Oon niin taitava! Huomaatteko miten jopa mun narsistisuudestain potema tuska perustuu sille olettamukselle, että mun narsismini on kaikkien läheisteni elämissä hyvinkin keskeinen asia. Tää naurattaa mua niin paljon että paranin. Vietin myös pitkästä aikaa hauskan humalaillan, pojat laski rullakolla parkkipaikkamme autoliuskaa, jne, muutenkin nauroin niin että mahaan sattui, jne, jne, jne. (Siis viimeaikoina oon viettänyt melko usein viinaa ilman hauskaa, se ei  oo pidemmän päälle kovin toimiva yhdistelmä). Asun tällä hetkellä kahdessa asunnossa, tää on ihan kiva, ei oo kiirettä tavaroiden kanssa. Välimatkaakin on vaan pari korttelia. "Marian erinäisiä juttusia" - laatikosta löytyi myös aika paljon tekstiä jota en oo tullut lukeneeksi vuosikausiin, kaikenlaisii harjoitelmia, ei hullumpaa, ehkä mä innostun taas. Mut joo, uudesta asunnostain saattaa tulla mulle jopa koti, mikä oliskin ensimmäinen sitten lapsuuden, enhän mä nyt missään oo jaksanut asua paria vuotta pidempään. Tunnen tarvetta kirjoittaa suorasukaisemmin, onks se sallittua? Vai kenties jopa suotavaa? Pitääks se tehdä jonkin aliaksen takaa?

Oletuksista luopumisesta

Saattaa olla että olen laiska, mutta jossain vaiheessa yleensä kyllästyn kaivelemaan ihmisten kauneinta potentiaalia viisikerroksisen paskapinnoitteen alta. Haluaisin, että ihminen kehittyisi, innostuisi ja uskaltaisi, sen sijaan että roikkuisi kuvitelmissaan siitä, kuka on tai kuka pitäisi olla, mitä kuuluu tehdä, mikä näyttää typerältä (jotenkaan näiden kaikkien oletusten veivaaminen ei tunnu johtavan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen - kuka määrittelee typerän? onko typerää olemassa? miten itse määrittelen typerän? miten typerä sijoittuu entiteetin mahdollisten ominaisuuksien kartalle suhteessa muihin adjektiiveihin?). Saattaa tietenkin olla, että vaadin liikoja, tai että olen itsekin samassa jamassa. Oletusten tekemisen olen tosin osannut dropata lähes kiitettävästi (kiitos mä), ja tyhjänpäiväinen lässytys ei varsinaisesti koskaan oo ollut mun juttu (tai sitten se nimenomaan on, riippunee siitä mitä kukin tykönään haluaa kutsua tyhjänpäiväiseksi lässytykseksi - itse näkisin sen kaikkena sellaisena lihanläpsyttelynä, joka ei edesauta keskustelun osapuolten henkistä kehitystä tavalla tai toisella, ja henkisen kehityksen ja muun hyödyn kukin osanottaja toki määrittelee itse). Oman olemattomuutensa myöntäminen ja näennäisyyksien ohi askeltaminen saattaa olla työlästä, mutta lopussa ihan helvetin iso KIITOS seisoo. Vain kisan sääntöjen ja itse kisan kyseenalaistaminen johtaa siihen, että jokainen suoraksi vedetty kurvi, ojan kautta eteneminen ja polven sijoiltaanmeno on pelkkää voittoa.

Lopuksi haluaisin lähettää rakkaita terveisiä ystävälleni H:lle, joka on tarjonnut henkisesti kehittävää keskusteluseuraa allekirjoittaneelle jo noin vuodesta 1997 (joku voisi väittää, ettei niin nuorena edes osaa keskustella, mutta jokainen pieni ja suuri lapsi tietysti tietää asiain tolan).

ja vielä jotain muuta ajankohtaista ajan kohtausta

Jonkin rajattoman viisauden, jolla on tapana suoda ihmisille opetuksia, suomana, sain jälleen kerran eräänlaisen opetuksen. Kenties olin itse tiedostamattani vaikuttamassa näihin oppimisolosuhteisiin enemmän kuin haluaisin myöntääkään (onhan inhimilliselle tajunnalle luonteenomaista sysätä vastuu, no, kaikesta, jollekin korkeammalle taholle tai suurelle opettajalle), mutta jokatapauksessa läksyni luin, jälleen kerran.

Kadotettuani kaikki tavarani surffailin taas kerran synkronisaatio-onnenkantamoisen aallonharjalla turvallisesti majapaikkaani, mikä, kuten kaikenlaiset tapahtumat yleensä ovat, oli taas hyvinkin pienestä kiinni. Jossittelun ja kauhistelun sijaan nautiskelin siitä, että sain näinkin mahtavan tilaisuuden palauttaa mieleeni materiaalisen omaisuuden arvon, joka on muuten yllättävän pieni. Olinkin jo hyvää vauhtia ollut muuttumassa entistä pahemmaksi materialistiksi, ja antanut periksi kuvitelmalle, että tietynlainen mekko tai tietynlainen ilme kasvoillani muuttaa olemukseni entistä viehättävämmäksi (noita-akkana siis uskoin itsekin omaan glamouriini, magiani kääntyi kohti itseäin, jne, hyvin perustavanlaatuinen sokeutuminen). Tietysti tehtyäni muutamanlaisia päätelmiä (myös muita kuin materiaaliriippuvuuteen liittyviä) ja ymmärrettyäni uudelleen muutaman perusasian, tavarani saapuvat takaisin luokseni lähipäivinä.

Kuitenkin, koska tavakseni on jostain syystä muodostunut taisteleminen tajuamista vastaan, huomaan jo nyt laiskistuvani uudestaan, vaikka juuri totesin tuottavani huomattavasti enemmän onnea, menestystä ja vaikutusvaltaa itselleni ja lähipiirilleni yksinkertaisesti toimimalla tahtoni mukaan. Tahtoni ei ole epäselvä, mutta usein käytän blur-efektiä sen reunamilla, jotta etenemiseni loppuisi milloin mihinkin kompastuskiveen tai tielle pudotettuun leivänmuruun. Olen siis selvästi pelkuri, jopa niin pelkuri, että vaikka uskallan myöntää sen itselleni, en uskalla ainakaan toistaiseksi tehdä asialle mitään. Tai kenties olen päättänyt olla uskaltamatta. Kenties koen vaikeaksi uskoa, että ihan oikeasti ansaitsisin (sikäli kun ihminen nyt todellisuudessa voi jotain ansaita tai olla ansaitsematta, tai sikäli kuin koko sanalla on mitään todellista merkitystä, sillä sehän perustuu oletukseen siitä, että voimme vertailla omia toimiamme toisten ihmisten toimiin tavalla, joka pätevästi osoittaa, että olemme toimineet joko huonommin tai paremmin kuin "ne") kaiken sen, minkä pystyn itselleni pienen ajatustyöskentelyn ja aktivoinnin avulla hyvinkin helposti hankkimaan. Kenties ongelma siis onkin omanarvontunnossani; joko tunnen itseni liian arvottomaksi osallistumaan maailman tapahtumiin, tai sitten, mikä lienee todennäköisempää, liian arvokkaaksi. Harhaa yhtä kaikki. Vaikka osaankin periaatteessa riisua ajatteluni olettamuksista, käytännön tasolla minulla on tässäkin asiassa vielä paljon opittavaa.

hoh hoi akkaa

Toisinaan kyllä väsytän itseäni.

Vaikka polkupyöräni toimii, sillä ajelin, instant happiness. Söin myös sushia. Ehkä osaan sittenkin järjestää itselleni ihan hyvät oltavat.



Tässä kuva sankarittarestamme/-nne tutustumassa pyhään tai profaaniin geometriaan.

hei.

Eritysemmin ei harmita, vaikka jossain mielessä voisikin, lukuvuosi on jälleen kerran etukäteen kuitattu. Kriittisestä soiteltiin perään ja läheteltiin viestejä, en ollut tavoitettavissa juuri millään tasolla. Jään taas tänne.

Näen unia lentämisestä suuntaan jos toiseenkiin, mutta valve-elämän suunnitelmat kariutuu milloin mihinkin triviaaliin seikkaan. Onnekseni kannan pettymykseni itseeni kuin kauneimman kruunun.

Oon pahimman luokan luovuttaja, mutta voittoputki jatkuu loputtomiin.