Elämä vs taide?

Kun elää liikaa fyysisessä todellisuudessa, ei tunnu löytyvän aikaa ja tilaa (aika-avaruutta?) oman henkisen todellisuuden ulkoistamiseen esim sanojen, kuvien tai äänen avulla. Yleensä kun on joku, ei ole enää jotain. Kukaan (joku) ei varsinaisesti estä luomista, edes kipu jalassa tai suoranainen kävelykyvyttömyys ei varsinaisesti sano: et voi enää luoda. Päätös on oma, ja syntynee harhaluulosta että jokainen päivä ei ole osa kokonaisuutta, jota elämäksi kutsutaan. Voin kuvitella, että huominen tai ensi vuosi on ihan yhtä hyvä aika luoda jotain kuin tämä hetki, kuvittelen että kyseessä on jokin valintatilanne - elä tänään, luo huomenna. Tosiasiassa 24 tuntia vuorokaudessa riittäisi hyvin sekä elämiseen että luomiseen ja jopa päivittäiseen rakastamiseen. Toivon tajuavani, etten ole niin löysähenkinen, etten pystyisi näihin kaikkiin samanaikaisesti.

Korjaus edelliseen

Tiedä nyt sitten niiden halkeamien paikkaantumisesta. Olkoot siellä! Kunhan kallio pysyy kasassa niin olkoot siellä. En voi poistaa mitään itsestäni, vaikka siihen olenkin pyrkinyt. Olkoot siellä, ja niin myös kaikki niiden sivurailot. Sammaloitukoot umpeen mutta olkoot siellä. Ehkä sinne sade vielä joskus kunnolla virtaa ja tyhjentää tukokset, niin että kallioni vedenkierto toimii taas ja ehkä se sydänkin vielä joskus lyö. En sitä odota, mutta en myöskään tyrmää ajatusta. En voi elää ilman toivoa tämä asian suhteen, ja sen ymmärsin vasta nyt. On täysin mahdotonta olla onnellinen jos pitää kohtaloaan lukkoonlyötynä. Hyvällä tuurilla elän aktiivista elämää vielä ainakin 40 vuotta, ja niin kauan kuin henkeni pihisee en nakkaa kirvestä kaivoon. Voin saada elämässä kaiken sen mitä tarvitsen, jos vain kuljen sitä kohti enkä jää tuleen makaamaan. En laita kaikkea toivoani yhteen asiaan, vaan rakennan itselleni ikioman elämän niistä riekaleista, mitä ympäriltäni saan kasattua ja tämän elämäni voin yhdistää siihen elämään, joka sen ottaa osakseen. Mikään ei koskaan kuole, mutta kaikki muuttuu jatkuvasti, enkä näe mitään syytä pitää pysyvänä mitään muuta kuin peruskallioni koostumusta, joka sekin elää ajan mukana.

Velvollisuus elää

Olen usein miettinyt, että jos tekee jonkin oivalluksen unessa, vaikuttaako se alitajuisesti valve-elämän toimintaan, vaikka sen olisikin aamuun mennessä unohtanut. Uskon vaikuttavan, ja kaikkihan mitä todeksi uskoo on totta. Viime yönä ymmärsin jotain oleellista sen suhteen, millaisella otteella elämää kuuluu ohjata jotta sen saa kääntymään aina haluamaansa suuntaan. Luulisin että olen harjoittanut kyseistä tekniikkaa jo jonkin aikaa, vaihtelevalla menestyksellä toki. Mielikuva tästä liittyy purjeveneen ruorin käsittelyyn ja purjeiden säätämiseen (usein pelkään näkymättömiä karikkoja niin paljon että kierrän houkuttelevimmatkin saaret, yleensä jääden pyörimään kehää niiden laitamilla ja katselemaan kaihoten kuivaa maata) ja toisaalta myös legopalikoilla rakentamiseen. Rakennetaan malli toivotusta tuloksesta, puhalletaan siihen elämä ja katsotaan kun se alkaa toteuttaa itseään.

Sillä, huijaanko itseäni joka päivä aamusta iltaan ei ole kauheasti merkitystä. Tällä hetkellä keskityn pitämään rattaat pyörimässä, ja niin kauan kuin jaksan veivata jyviä jauhoiksi, pidän ajatukseni työskentelyssä. Välillä toki täytyy hengähtää ja silloin putoan välittömästi kuiluun, ellen keskity leipomaan leipää. Olen päättänyt pakottaa itseni elämään niin kauan kuin olen hengissä.

no niin

nyt on ollut riittävästi sitä kaikkea, mistä olen aiemmin puhunut. villaisella ei asiaa voi painaa, mutta ehkä tästä voi jotain oppia itsereflektion keinoin. selvästikään en tule toimeen pelkästään itseni kanssa ja tarvitsen paljon läheisiä ihmisiä ympärilleni. tulevaisuudessa on jotain innostavaa juuri itseäni varten, mutta siihen menee vielä jonkin aikaa. sitä ennen täytyy oppia elämään vielä paremmin yksin. toisaalta vastustan ajatusta. en usko, että ihmisluonnolle sopii yksin elo. ratkaisuni teen yksin, voimani kumpuaa itsestäni, mutta jotta voisin jakaa voimaani ja keskustella ratkaisuistani, tarvitsen ihmisiä. asuminen yksin ei palkitse samalla tavalla kuin kaksin kumppanin tai ystävän kanssa. yksinoloajaksi minulle riittäisi se aika minkä käytän opiskeluun, työhön ja joihinkin yksin liikkumisiin. olen joskus luullut olevani suurikin yksinäinen susi, mutta toisaalta silloin kotini on ollut täynnä ihmisiä. ahdistun ja kyllästyn erittäin helposti ja nopeasti, ja itseni viihdyttäminen on vaativa tehtävä. helposti alan rakentaa näytelmiä jotka eivät perustu todellisuuteen ja aiheutan sillä tavalla kärsimystä sekä itselleni että muille. tarvitsen ihmisiä, joiden seurassa voin olla rehellinen. tarvitsen kauniimman kodin ja kykyä olla ripustautumatta muihin ihmisiin samalla kun kuitenkin rakastan heitä.

Onnellisuus mitä sä oot

Olen onnellinen ilmeisesti siitä syystä että tiedän että voisin olla onnetonkin. Pienet kakunmuruset maistuvat taivaalliselta kun tietää, ettei pääse koskaan kermavaahtoon asti.