Ristiriidasta

Viikonloppu Breathingissä oli hieno ja avartava, edelleen lähetän kiitoksia kaikille, joiden ansiota tämä oli. Nyt konventionaaliseen arkeen palattuani olen entistä tietoisempi siitä iänikuisesta ristiriidasta, joka vallitsee itseni ja välittömän lähipiirini välillä. Juhlallisesti jossain julistin, eri asiaan liittyen, että mieluummin otan ymmärtämättömien vihat niskaani kuin toimin itseäni vastaan, mutta tuskinpa koskaan olen todella elänyt tuon julistuksen mukaisesti. En usko, että olen vieläkään osannut hankkia todellista selkärankaa olla sitä mitä on oltava. Nyt tämä ristiriita on kasvanut niin suureksi että näiden läheisimpien ihmisten tapaaminen ja heidän kanssaan keskusteleminen tuntuu siltä kuin olisin rehtorin kansliassa kuulusteltavana ja minua kohdellaan kuin (avohoitopoti)lasta, joka ei ymmärrä ettei elämästä kuulu nauttia.

Viime yönä olin niin raivoissani tämän asian tiimoilta että kyyneleet kihosivat silmiin. Puristin kädessäni Breathingissä ompelemaani Huutoa (kiitos Anu Halmesmaalle), mikä auttoi jonkin verran. En kuitenkaan saanut raivoltani henkeä joten menin avaamaan ikkunan jolloin pääsinkin seuraamaan hauskaa pikku näytelmää, joka alkoi juhlallisesti pukeutuneen papparaisen ohiraahustuksesta matkalaukkuineen. Herra katsoi vielä kelloaan vakuudeksi siitä, että se tosiaan oli noin kolme yöllä. Seuraavaksi tielle kurvasi auto, jonka sisätilan valossa näin olevan täynnä sanomalehtiä. Meni jonkin aikaa, ennen kuin tajusin että kyseessä oli postinkantaja, joka istui rauhassa lehtiä lueskellen autossaan noin vartin ennen kuin sitten äkkiä kiireisen näköisenä lähti hoitamaan tointaan. Postinkantaja meni siis kantamaan postejaan vastapäiseen puutaloon, jolloin samaiseen pihaan polkupyöräili tuhannen tuiterissa nuori nainen, joka kaatui ruusupensaaseen juuri kun postimies oli hänen kohdallaan. Postimies kääntyi vielä lähtiessään varmistamaan ettei naiselle käynyt kuinkaan, ja nainen toikkaroi turvallisesti kotiovelleen.

Tähän kaikkeen jotenkin sopivia digitaalis-arkelogisen kaivauksen tuloksia:

 

Kun vähiten sitä osasin odottaa

Aukenivat portit edessäni ja antoivat minulle tien

Jota pitkin olisin voinut kulkea

Jos minulla olisi ollut paremmat kengät jalassani

Ja jos olisin muistanut minne olin matkalla

sekä

Kulkekaa takaisin laulun tietä

Kulkekaa takaisin tuliliemen tietä

Konkistadorit heristävät sormeaan vapaalle kaaokselle

Tämä on lihan ja luun sonetti

joka lauletaan Aamutähden kunniaksi

Korjaus edelliseen

Onnistuin muistuttamaan itseäni (kevyen jutustelunkin avulla) siitä, kuka ja mikä on kaiken todellinen aihe. Voin sanoa ääneen mitä tahansa. Peruskallioni tukee kaikkea mitä teen, eikä sille massiiville lauletuissa lauluissa ole enää katkeruuden kaikuja. Tämän muistettuani jokainen rakkaudesta lausumani säe antaa enemmän kuin ottaa. Ei ole tarkoitus hajoittaa ja hallita tai tulla hajoitetuksi ja hallituksi, vaan vetää yhtä köyttä kaiken sen tragedian kanssa joka tullessaan hyljityksi halvaannuttaa. Mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin itsensä onnelliseksi. Näin teen kunniaa sille jolta olen oppinut mitä rakastaminen merkitsee, ja kutsun lisää rakkautta itseäni kohti.


en usko rakennusten voimaan
en luota kasaan betonia joka seisoo välillämme kuin berliinin  muuri

minun saksani kohoaa sinun saksasi ympärille
halusit sitä tai et

Luontoretki itseen (taas)

Olen edelleen yhtä heikoilla jäillä kuin aina ennenkin, mutta nyt sentään kuljen omin neuvoin ja osaan jo ennakoida veden jäätävyyden. Toisaalta jokuset peruskallioni halkeamat ovat huomaamattani paikkaantuneet kuin itsestään, eikä niiden vähäisten railojen tarkastelu tuota kovin kummoista päänvaivaa. Tästä olen samanaikaisesti hämmentynyt, helpottunut ja hieman pettynyt. Suurin tragediani ja identiteettini peruskivi on muuttunut joksikin aivan toiseksi tai kadonnut kokonaan, ja missioni tällä hetkellä on täyttää sen jättämä tyhjiö itsestäni ja maailmasta kumpuavilla asioilla, langettamatta enää kenellekään kaikkeuttani kannateltavaksi. Aina kun päästelen sammakoita suustani, vannon vaikenevani kuin muuri (ei Berliinin) ja linnoittautuvani tekstien keskelle, työskentelemään enää vain itseni miellyttämiseksi. Sitten huomaan, että miellyttämiseeni tarvitaan myös muita ihmisiä, joita toivon voivani palvella vähintään yhtä hyvin kuin he minua vain olemalla olemassa. Epäonnistun tässä kuitenkin lähes aina, ja ajoittain paras ratkaisu tuntuukin olevan erakoituminen. En kuitenkaan aio luovuttaa, vaan sulkea suuni kun sieltä mitään älyllistä ei tule ulos ja toivoa, että ajoittaisista hengen ja suun lipsahduksista huolimatta olen hyväksytty osa ihmiskuntaa.

Velvollisuus elää

Olen usein miettinyt, että jos tekee jonkin oivalluksen unessa, vaikuttaako se alitajuisesti valve-elämän toimintaan, vaikka sen olisikin aamuun mennessä unohtanut. Uskon vaikuttavan, ja kaikkihan mitä todeksi uskoo on totta. Viime yönä ymmärsin jotain oleellista sen suhteen, millaisella otteella elämää kuuluu ohjata jotta sen saa kääntymään aina haluamaansa suuntaan. Luulisin että olen harjoittanut kyseistä tekniikkaa jo jonkin aikaa, vaihtelevalla menestyksellä toki. Mielikuva tästä liittyy purjeveneen ruorin käsittelyyn ja purjeiden säätämiseen (usein pelkään näkymättömiä karikkoja niin paljon että kierrän houkuttelevimmatkin saaret, yleensä jääden pyörimään kehää niiden laitamilla ja katselemaan kaihoten kuivaa maata) ja toisaalta myös legopalikoilla rakentamiseen. Rakennetaan malli toivotusta tuloksesta, puhalletaan siihen elämä ja katsotaan kun se alkaa toteuttaa itseään.

Sillä, huijaanko itseäni joka päivä aamusta iltaan ei ole kauheasti merkitystä. Tällä hetkellä keskityn pitämään rattaat pyörimässä, ja niin kauan kuin jaksan veivata jyviä jauhoiksi, pidän ajatukseni työskentelyssä. Välillä toki täytyy hengähtää ja silloin putoan välittömästi kuiluun, ellen keskity leipomaan leipää. Olen päättänyt pakottaa itseni elämään niin kauan kuin olen hengissä.

no niin

nyt on ollut riittävästi sitä kaikkea, mistä olen aiemmin puhunut. villaisella ei asiaa voi painaa, mutta ehkä tästä voi jotain oppia itsereflektion keinoin. selvästikään en tule toimeen pelkästään itseni kanssa ja tarvitsen paljon läheisiä ihmisiä ympärilleni. tulevaisuudessa on jotain innostavaa juuri itseäni varten, mutta siihen menee vielä jonkin aikaa. sitä ennen täytyy oppia elämään vielä paremmin yksin. toisaalta vastustan ajatusta. en usko, että ihmisluonnolle sopii yksin elo. ratkaisuni teen yksin, voimani kumpuaa itsestäni, mutta jotta voisin jakaa voimaani ja keskustella ratkaisuistani, tarvitsen ihmisiä. asuminen yksin ei palkitse samalla tavalla kuin kaksin kumppanin tai ystävän kanssa. yksinoloajaksi minulle riittäisi se aika minkä käytän opiskeluun, työhön ja joihinkin yksin liikkumisiin. olen joskus luullut olevani suurikin yksinäinen susi, mutta toisaalta silloin kotini on ollut täynnä ihmisiä. ahdistun ja kyllästyn erittäin helposti ja nopeasti, ja itseni viihdyttäminen on vaativa tehtävä. helposti alan rakentaa näytelmiä jotka eivät perustu todellisuuteen ja aiheutan sillä tavalla kärsimystä sekä itselleni että muille. tarvitsen ihmisiä, joiden seurassa voin olla rehellinen. tarvitsen kauniimman kodin ja kykyä olla ripustautumatta muihin ihmisiin samalla kun kuitenkin rakastan heitä.