Näkemiin kolmen kuukauden kuluttua

Olen häivyttämässä ääriviivojani. Parasta on, ettei kukaan huomaa sitä. Voin kirjaimellisesti liueta. Saattaa olla, että jätän jälkeeni jonkin viestin tulkittavaksenne ennen kuin luon nahkani. Tai ehkä koko prosessi tapahtuu niin vaivihkaa etten huomaa sitä itsekään, mikä olisikin tavallaan ihannetilanne. Oleellisinta on, että kevääseen mennessä olen kokonaan toinen.

Täältä tullaan elämä

Hauskaa, että oon jostain syystä pitänyt itseäni aina(?) enemmän runoilijana kuin prosaistina. Kumpikin termi kuulostaa ällöttävältä ja turhan pompöösiltä kuvaamaan jotain niinkin tavanomaista asiaa ku jutun juuri. Fiktio on siitä harhaanjohtava termi, että siitä saa sen käsityksen että se, toisin kuin fakta, ei ole paikkansapitävää. Runous on yhtälailla tarinankerrontaa kuin proosa, vaikka runoilija pääseekin helpommalla, sillä tarinassa saa ja pitääkin olla enemmän aukkoja kuin kiinteää massaa. Mua on alkanut kyllästyttää korulauseiden kanssa pelailu, koska oon ymmärtänyt pikku hiljaa sen, että mun runoja ei jaksa lukea kukaan. Ketä kiinnostaa lukea sontaa, jonka sisältö olis jokaisen ymmärrettävissä ilman sitä kultakuorrutusta jonka mä oon sen päälle suihkinut? Mun huomiokyvyllä ja ylianalyyttisyydellä on sitä paitsi ihan turha näperrellä abstraktioiden parissa. Alkumerirosvoista, painovoimamiehistä ja kerubikakaroista on helppo kirjoittaa, koska ne ei tarkoita lukijalle muuta kuin verbaalista estetiikkaa (vaikka viimeksi mainittu on täss tapauksessa kirjoittajalle hyvinkin konkreettinen heebo). En missään nimessä tarkoita, että todellisuuteen ei sais lisätä vähän krumeluuria pintaan, mutta just näillä näppäimillä koen tarjoavani itselleni enemmän haastetta alkamalla kirjoittaa rehellisemmin siitä mistä kirjoitankin, eli, no, niinku siis elämästä. Fiktion ja faktan raja on joka tapauksessa ihan vitun häilyvä, kuten varmaan pohjimmiltaan tietää jokainen joka on joskus miettinyt jotain asiaa. Runous tarjoaa vain pieniä murusia ja tulkintoja joistain hyvin minusculeista hetkosista jonkun pikku reppanan elämässä ja kokemusmaailmassa. Vihatkaa vaikka, mutta kaikki dadaistinen hömpötys, tekotaiteelliset postmodernit kokeilut (oh yes i did) jne on pelkkää leikkiä olemisen hiekkalaatikolla. Romaanikin on leikkiä, mutta pidemmälle vietyä. Vähän sama jos maalais vaan pikkuautonsa uudestaan tai rakentais niille kokonaisen kaupungin jossa ajella. Tai en mä tiedä, mua on vaan alkanut kyllästyttää se miten teen kaikki asiat mahdollisimman helpolla. Runojen kirjoittaminen on liian helppoa, siispä se tuntuu turhalta. Tää ei tosin oo mikään uus juttu mulle, kyllä mä nyt vähän aina oon kelannut että runojen kirjoittaminen on sitä mitä teen kun en jaksa kirjoittaa romaaniakaan (tai novelleja, käsikirjoituksia tms). Katotaan vastaanko tähänkään haasteeseeni muulla kuin olankohautuksella tai kyljen kääntämisellä.

P.S edelleenkin suosikkiromaanini on puolittain runokirja (Cohenin Kauniit Häviäjät) että toisaalta oon ehkä vain matkalla ojasta allikkoon, joka tapauksessa pointti on se, että mulla on pitkästä aikaa edes hitunen kunnianhimoa tän asian suhteen enkä vain tyydy latomaan cooleilta kuulostavia termejä peräjälkeen muodostaen jonkin näennäisen mahtipontisen kertomuksen siitä miten yks jätkä veti toista turpaan ja sit me nussittiin jne.

Niin ja näin

Oon tässä muutosvimmassani (muuttovimmassain kans) heittänyt pois suurimman osan, no, kaikesta. Itsessäni on kaks hyvin erilaista puolta joita käyttelen vuorotellen, viime aikoina oon keskittynyt olemaan rennosti ja hauskasti omissa nahoissani ilman esittämisen tarvetta, vai olenko sittenkään? En saa tältä kaikelta meteliltä selvää omasta äänestäni / omista äänistäni, ja yleensäkin kyselen itseltäni aika paljon että hei kuka puhuu nyt. Toisaalta, joo, mun ei välttämättä tarvitse edelleenkään pultata identiteettiäni paikoilleen vaan voin antaa itselleni liikkumavaraa ihan niin paljon kuin lystään. Uskallan myös myöntää itselleni, ettei mun tarvi olla kaikessa paras (onneks, koska en tuu koskaan olemaankaan), eikä edes yhdessä asiassa, eikä mun ole välttämättä mikään pakko suhtautua erityisen kunnianhimoisesti tulevaisuuteeni kääntäjänä. En oo varmaan kahteen vuoteen jaksanut lukea yhtäkään kirjaa loppuun asti, että eiköhän jätetä ne hommat niille joilla kärsivällisyys riittää, mä oon jo iso tyttö ja kehtaan myöntää saavani ajoittain enemmän kiksejä Kaameasta Kankkusesta (no ehkä pienelläkin kirjoitettuna) kuin Kätketystä (todellakin myös pienellä kirjoitettuna). Mysteerien toitottajilla ei just tällä hetkellä oo mun elämässä mitään sijaa, mä nautin ihan rehellisestä hauskanpidosta, kaljankittauksesta, leikinlaskusta ja kikkerinpeluusta. Vielä kun uskaltais lähteä yksin päiväsaikaan ovesta ulos ja sais työpaikan (voitteko kuvitella, mä haluan töihin!) niin voisin jo alkaa elää ihan ihmisiksi. Mä haluan paljon rahaa ja äkkiä, eikä vähiten siks että haluan tatuoituu lisää ja matkustaa.

Hyvinkin menee

Oon tässä vaihtamassa pelokkaan aikuisen haarniskaa pelottoman lapsen pellepukuun, tuntuu sopivalta. Asiain väliaikainen luonne luo pikemminkin turvallisuuden kuin turvattomuuden tunnetta, ja apatiani väistyy takaoikealle. Oon hyvässä sovussa itseni ja kaiken muunkin kanssa, ja mieluusti viettäisinkin aikaa pienestä iloitsevien ihmisten seurassa juur nyt. Ikäväksein tunnen sellaista väkeä hyvin vähän, mutta onneks oon itse itseni paras ystävä (joskin myös pahin vihollinen, jos sille päälle satun). Tää on paras kevät naismuistiin, ja voi veljet, täähän on vasta alussa. Riippuvainen olen vain oman itseni mukanaolosta. En soimaa itseäni (tai ketään muutakaan) tekemättä jääneistä asioista tai lausumatta jääneistä sanoista, oletuksenain on että tästä multiversumista ei aika lopu kesken, kaikki mitä tulee tehdä, tehdään.

väsymyksen virtauksia

Tällä hetkellä jos voisin sulauttaa identiteettini kaikkine tosine ja epätosine (hah hah!) ongelmineen ja päänvaivoineen johonkin universaalin jätevedenpuhdistamon virtauksiin, tekisin sen heti. Voi olla että se onkin täysin mahdollista, mutta juuri nyt olen estynyt tajuamasta miten se käytännössä tehdään. Juuri nyt en halua nähdä yhtään ketään, en halua puhua kenenkään kanssa yhtään mistään, en halua ajatella ketään, en halua ajatella puhetta tai tekoja, mennyttä tai tulevaa. Saattaa olla, että kauan odotettu hermoromahdus kolkuttaa ovellein, nyt kun alan olla tarpeeksi yksin kotona sen käydä peremmälle. Todennäköisesti se on aivan oikein ja hyvä juttu, sillä oikein orkestroitu hermoromahdus yleensä johtaa loisteliaaseen jälleenrakennusprojektiin, ja tavallaan teenkin jo pohjapiirroksia uutta arkkitehtonista suuntaustain varten.

Herätys

Oon jotenkin ajautunut sellaiseen eriskummalliseen tilanteeseen, että todellisuus läpsii mua avarilla naamaan ja pakottaa heräämään niistä kuvitelmista, jossitteluista ja muista haavemaailmoista joissa mulla on ollut tapana hengailla (nimenomaan roikkua ympäriinsä). Ajatukseni ei enää pyöri niin paljoa sen ympärillä mitä vois olla, mitä mukamas pitäis olla ja miten siihen kaikkeen suhtautua. Voin kyllä edelleen fiilistellä tätä kaikkee, mutta en rakenna mitään pilvilinnoja kenenkään oletettujen ominaisuuksien varaan, vaikka ne keksimäni attribuutit olis kuinka majesteetillisia. Ei oo tarvetta kehitellä monimutkaisia juonikuvioita kuvitteellisen tulevaisuuteni varalle tai miettiä mitä olis pitänyt tehdä viis vuotta sitten tai viime syksynä. Tietysti oon pyrkinyt taistelemaan tätä todellisuutta vastaan ja palaamaan pääni sisälle jossittelemaan ja haihattelemaan, mutta viimepäiväin tapahtumat on avanneet silmäni niin apposelleen, ett ihan häikäisee. Tuntuu että kaikki on ihan hyvin, kun vaan keskityn siihen mitä voin tehdä just nyt, mitä todella tahdon tehdä just nyt. Helppoa ei oo elää päivästä toiseen oikeasti hereillä ja läsnä, mut pakko on, jos meinaa saada ja antaa jotain. Monet käsitykset joita mulla on ollut itseeni ja muihin ihmisiin liittyen on menneet uusiksi, ja tää uus kokonaiskuva vaatii totuttelua, mutta tunnen että tää on rehellisempi ja antoisampi ympäristö ku ne pilvilinnat. En rakenna mitään kenenkään varaan, en kuvittele mitään, en haihattele tai roiku menneissä tai tulevissa, yritän sanoa mitä tarkoitan ja tarkoittaa mitä sanon, pyrin toimimaan tahtoni mukaan, ja olemaan sekoittamatta omaa tahtoani toisten tahtoihin. Tää tarkoittaa itkua ja särkyä ja turpaan ottamista, mut herääminen vaatii kylmää vettä niskaan. Muuten vaan kääntäisin kylkeä ja jatkaisin unia. Koitan nauttia siitä mitä on ja olla voivottelematta sitä mitä ei oo.

Ego go

Eihän tässä tunne enää mitään syytä olla onnellinen tahi onneton, päissään tahi päätön, surullinen tahi suruton. Olenkin sitten kaikkia samanaikaisesti, enkä oikein mitään. Pakkomielteet väistyvät tieltäin kuin halkaistu meri, ravaan rennosti kuivalla maalla koko matkan, tai ainaki horisonttiin asti.

"Omista" ominaisuuksistaan irtisanoutuminen on kyllä parasta mitä tiedän, sukeltamisen ohella. Tietty sukeltaminen onkin loistava keino irtautua mielestään ja lopusta ruumiistaan, hengittämättä, seisomatta, kävelemättä, istumatta, makaamatta, ja puhumatta. Vesi lienee suosikkini.

Katsottiin tuossa myös Inception, toimi (!).

vetreytyneen hengen sukiminen näyttelykuntoon

näiden käänteentekevien päivien kuluessa hengen venyttely on saanut ruumiinikin vetreytymään
ja uusittu rehellisyyteni työntää luotaan kaikki ne apatian kaupparatsut
joiden suonkin luotani työntyvän uuden kasvavan paskamaisuuteni tieltä
katsokaa miten juhlallisesti juovun selväpäisyydestäni!
itsekontrollin illuusio on tänään paras ystäväni
ja se tarjoaa pompöösien maljapuheiden lisäksi tyyntä myrskyn edellä ja jäljessä

suosikkineuroosini kielen päällä pyyhin nurkista muut pakkomielteeni
ja vahingollisimmat kannan olallani kallion taakse ja hautaan maahan
tämä muutos on hyvin ja huolellisesti etukäteen pedattu
ja houkutus perääntyä on olematon
kuinka nautinnollista onkaan riisua pelkuruuden oksennuksenvärinen viitta!
rujo alaston ruumiini astelee ylväästi eteenne kuin riikinkukko