Luontoretki itseen (taas)

Olen edelleen yhtä heikoilla jäillä kuin aina ennenkin, mutta nyt sentään kuljen omin neuvoin ja osaan jo ennakoida veden jäätävyyden. Toisaalta jokuset peruskallioni halkeamat ovat huomaamattani paikkaantuneet kuin itsestään, eikä niiden vähäisten railojen tarkastelu tuota kovin kummoista päänvaivaa. Tästä olen samanaikaisesti hämmentynyt, helpottunut ja hieman pettynyt. Suurin tragediani ja identiteettini peruskivi on muuttunut joksikin aivan toiseksi tai kadonnut kokonaan, ja missioni tällä hetkellä on täyttää sen jättämä tyhjiö itsestäni ja maailmasta kumpuavilla asioilla, langettamatta enää kenellekään kaikkeuttani kannateltavaksi. Aina kun päästelen sammakoita suustani, vannon vaikenevani kuin muuri (ei Berliinin) ja linnoittautuvani tekstien keskelle, työskentelemään enää vain itseni miellyttämiseksi. Sitten huomaan, että miellyttämiseeni tarvitaan myös muita ihmisiä, joita toivon voivani palvella vähintään yhtä hyvin kuin he minua vain olemalla olemassa. Epäonnistun tässä kuitenkin lähes aina, ja ajoittain paras ratkaisu tuntuukin olevan erakoituminen. En kuitenkaan aio luovuttaa, vaan sulkea suuni kun sieltä mitään älyllistä ei tule ulos ja toivoa, että ajoittaisista hengen ja suun lipsahduksista huolimatta olen hyväksytty osa ihmiskuntaa.

Velvollisuus elää

Olen usein miettinyt, että jos tekee jonkin oivalluksen unessa, vaikuttaako se alitajuisesti valve-elämän toimintaan, vaikka sen olisikin aamuun mennessä unohtanut. Uskon vaikuttavan, ja kaikkihan mitä todeksi uskoo on totta. Viime yönä ymmärsin jotain oleellista sen suhteen, millaisella otteella elämää kuuluu ohjata jotta sen saa kääntymään aina haluamaansa suuntaan. Luulisin että olen harjoittanut kyseistä tekniikkaa jo jonkin aikaa, vaihtelevalla menestyksellä toki. Mielikuva tästä liittyy purjeveneen ruorin käsittelyyn ja purjeiden säätämiseen (usein pelkään näkymättömiä karikkoja niin paljon että kierrän houkuttelevimmatkin saaret, yleensä jääden pyörimään kehää niiden laitamilla ja katselemaan kaihoten kuivaa maata) ja toisaalta myös legopalikoilla rakentamiseen. Rakennetaan malli toivotusta tuloksesta, puhalletaan siihen elämä ja katsotaan kun se alkaa toteuttaa itseään.

Sillä, huijaanko itseäni joka päivä aamusta iltaan ei ole kauheasti merkitystä. Tällä hetkellä keskityn pitämään rattaat pyörimässä, ja niin kauan kuin jaksan veivata jyviä jauhoiksi, pidän ajatukseni työskentelyssä. Välillä toki täytyy hengähtää ja silloin putoan välittömästi kuiluun, ellen keskity leipomaan leipää. Olen päättänyt pakottaa itseni elämään niin kauan kuin olen hengissä.

Niin ja näin

Oon tässä muutosvimmassani (muuttovimmassain kans) heittänyt pois suurimman osan, no, kaikesta. Itsessäni on kaks hyvin erilaista puolta joita käyttelen vuorotellen, viime aikoina oon keskittynyt olemaan rennosti ja hauskasti omissa nahoissani ilman esittämisen tarvetta, vai olenko sittenkään? En saa tältä kaikelta meteliltä selvää omasta äänestäni / omista äänistäni, ja yleensäkin kyselen itseltäni aika paljon että hei kuka puhuu nyt. Toisaalta, joo, mun ei välttämättä tarvitse edelleenkään pultata identiteettiäni paikoilleen vaan voin antaa itselleni liikkumavaraa ihan niin paljon kuin lystään. Uskallan myös myöntää itselleni, ettei mun tarvi olla kaikessa paras (onneks, koska en tuu koskaan olemaankaan), eikä edes yhdessä asiassa, eikä mun ole välttämättä mikään pakko suhtautua erityisen kunnianhimoisesti tulevaisuuteeni kääntäjänä. En oo varmaan kahteen vuoteen jaksanut lukea yhtäkään kirjaa loppuun asti, että eiköhän jätetä ne hommat niille joilla kärsivällisyys riittää, mä oon jo iso tyttö ja kehtaan myöntää saavani ajoittain enemmän kiksejä Kaameasta Kankkusesta (no ehkä pienelläkin kirjoitettuna) kuin Kätketystä (todellakin myös pienellä kirjoitettuna). Mysteerien toitottajilla ei just tällä hetkellä oo mun elämässä mitään sijaa, mä nautin ihan rehellisestä hauskanpidosta, kaljankittauksesta, leikinlaskusta ja kikkerinpeluusta. Vielä kun uskaltais lähteä yksin päiväsaikaan ovesta ulos ja sais työpaikan (voitteko kuvitella, mä haluan töihin!) niin voisin jo alkaa elää ihan ihmisiksi. Mä haluan paljon rahaa ja äkkiä, eikä vähiten siks että haluan tatuoituu lisää ja matkustaa.

kaikesta

Tää kevät ja kesä on olleet täynnänsä enemmän ja vähemmän miellyttäviä retkiä (itseen ja muualle) ja oivalluksia (itsestä ja muusta? eiks niiden raja oo melko häilyvä?). Mun viimeisimmät tempaukset on jotenkin avanneet silmäni ihan uudella tavalla, mun ihmispukuni repeytyy ja sen alta paljastuu jotain niin hirviömäistä, että pelkään sitä itsekin. Se, miten tää hirviöni on jo ehtinyt satuttaa kaikkia muita ympärilläni, on valjennut mulle vasta nyt, ja se miten oon sen avulla tuhonnut itse itseni alkaa niin ikään näyttäytyä mulle yhä raadollisemmin. Aina oon tiennyt, että jotain on vialla, mutta nyt vasta näen selvästi mitä tää on. Tää uus näkökykyni sattuu mun koko päähän ja sydämeen, mutt katsomatta itseäni en voi korjata mitään. Ajattelin että mulla on kaks vaihtoehtoa - jatkaa samaa rataa ja pitää huoli siitä että mun vähäinen loisteliaisuus nousee kammottavuuteni tasolle tai sitten tasoittaa itseni, suitsia ja kuohia tää vauhko ratsu ja valjastaa se jonkin muun kuin sotavaunujen eteen. Nyt näen, että ainoa oikea vaihtoehto on jälkimmäinen, sillä muuten oon hyvää matkaa kaivamassa omaa hautaani, ja sukumme toisena mustana lampaana oon jo nähnyt miten paljon tuhoa se saa aikaan, enkä halua pysyä sen pedon polulla, jonka kaltainen olen. Kaikki tekemäni pienet ja suuret pahuudet painaa olallani kuin synti, ja nyt kun näen omat heikkouteni selvästi, mun on pakko lakata valehtelemasta itselleni. Tää on kammottavin tunne mitä oon koskaan kokenut, tää ihmisen irvikuva joka musta on tullut on ruminta mitä oon eläissäni nähnyt, eikä tätä huuhdota pois millään korulauseilla tai runoelmilla.

Identiteetistä

Mulla on mahdollisuus olla ihminen jolla on mallinuken pää kirjahyllyssä, joka kannattelee suurempaa määrää kirjoja kuin jaksan lukea. Voin myös olla ihminen joka omistaa hienoja hattuja ja koruja. Näiden lisäksi voin olla ihminen joka ajaa tietynlaisella polkupyörällä ja jolla on ruskeat tai blondit hiukset ja tietynlaiset silmälasit ja omien mieltymystensä mukainen esteettinen ilme. Voin rakentaa identiteettini tän tilpehöörin varaan.

Toisaalta voin myös olla ihminen joka kirjoittaa runoja. Voisin myös olla ihminen joka opiskeli vuoden Kriittisessä Korkeakoulussa, mutta sen sijaan päätin olla ihminen joka jätti sen väliin. Voin olla ihminen joka opiskelee englantia Turun Yliopistossa ja ottaa sivuaineiksi filosofiaa ja luovaa kirjoittamista. Voin olla ihminen jolla on useita samanaikaisia suhteita, tai ihminen joka sitoutuu yhteen asiaan kerrallaan. Voin olla ihminen joka puree kynsiään, tai joka lakkaa kynsiään, tai sekä että. Voisin olla ihminen joka soittaa kitaraa, mutta senkin päätin joskus jättää väliin. Toisaalta missään säännöissä ei sanota, ettenkö voisi yks kaks alkaa olla sellainen ihminen, joka en aiemmin ollut. Voin lisätä tähän ominaisuuksieni pinoon vähän kaikenlaista, mutta en voi varsinaisesti poistaa siitä mitään. Vaikka olisinkin ihminen, joka soittaa kitaraa, olisin myös ihminen, joka oli 23 vuotta soittamatta sitä. Jos menisin Kriittiseen Korkeakouluun, olisin edelleen jättänyt kerran menemättä sinne. Ja jos hiukseni ovatkin nyt ruskeat, olen myös aikoinani ollut blondi.

Mitä tahansa teenkin ja olenkin nyt, se tallentuu loppuelämäkseni tekemisieni ja olemisieni ketjuun (joka voi olla myös kehä, ympyrä, piste, ydin, tai mistä kielikuvasta nyt kukin eniten missäkin yhteydessä tykkää). Siitäkin syystä, ihan vain itseäni (tätä egoa, jonka kautta toteutan ytimessäni olevaa molekyylimagiaa ja mitä muuta sieltä nyt löytyykään) kunnioittaakseni, mun (ja sun) tulis pitää huolta siitä että ne tekemiset, olemiset ja ominaisuudet on sellaisia, joista eteneminen ja joiden muisteleminen tuottaa enemmän tyydytystä ja onnea kuin tyytymättömyyttä ja surkeuden kokemuksia.

Tähänkin blogiin olen kirjoittanut ainakin viidesti alkavani siit (milloin mistäkin) edes toimia rehellisemmin, sanoa mitä tarkoitan ja tarkoittaa mitä sanon. Olenkohan kertaakaan vielä toteuttanut uhkaustani.

Kevätsiivous

Päänsisäisviikonloppu oli monella tapaa hyvin mielenkiintoinen, mieli kiintopisteenä, tms. Perjantaina alkoi vapaan kulttuurin festivaali, jonka jatkoksi vaihdettiin miljöötä ja mä valuin vanhoihin keloihin + toimintoihin, mistä itsellein suivaantuneena ja kunnon pölytystä kaivaten siivosinkin seuraavana yönä aivoni niin maan perusteellisesti. Muistutin onnistuneesti itseäin aika monienkin asiain laidoista, ja mun obsessiot liukeni siihen kosmiseen jätevedenpuhdistamoon, mistä oon joskus aiemminkin maininnut. Mua järjesteltiin uudelleen, pistettiin ojennukseen, höykytettiin ja kyykytettiin, lohdutettiin ja kehuttiin. Ne kaikki asiat joista oon jauhanut monta vuotta (niinku tiedätte) näyttäytyi niin konkreettisina ett mun on vaikea olla tajuamatta niitä enää. Tekosyyt ei oo päteviä.

No, sunnuntaina herättyäni menin jakamaan munkkeja ja kuuntelemaan jos jonkinlaisii esityksii, itse lukaisin vain yhden runon (ruumiintoiminnoista), vaik halusittekin lisää (mulla oli vain pari rakkaus- ja himoitsemisrunoa mukana, ei tuntunu siltä että haluaisin lukea ne). Siitä eteenpäin oon vain ajellut upeella polkupyörälläin (se nauttii siitä), juonut kauniista kahvikupistani milloin mitäkin ja muutenkin tehnyt vaan kaikkea mikä tuntuu oivalliselta ja oikeelta. Kitaraa en oo vielä korjannut, mutta sekin aika koittaa. Kiirehtii ei tarvi. Mulla on rauhallinen olo ja varmuus edelleenkin siitä ett tästä multiversumista ei aika lopu kesken, ja kaikki mikä tulee tehdä, tehdään.

Lähden myös käymään Tanskassa parin viikon kuluttua (pariksi viikoksi), juuri kun mua alkoi innostaa ennenkokemattomalla intensiteetillä meidän Turun parhaiden tyyppien toiminnot. No, ehkä opin erossa olemisestakin. Huomaan kenties kaipaavani paskakaupunkiin, ja palatessani otan haltuun nää joenpientareet ja ojanpohjat. Suunnitelmissa on osallistuu kaikkeen mikä kiinnostaa. WAMissakin on just sopivasti vesiaiheinen näyttely, käyn siellä huomenna tai yli-. Egoani (ihoani) aion sukia ja huoltaa tarpeen, käyttötarkoituksen ja mielihalujeni mukaan, se on erinomainen työkalu tahtoni toteuttamisessa ja lihan karrelle polttamisen välttämisessä. Miten tää lihamassa muka vois toimia ilman näit ihoseinämiä välillämme? Ei varmaan mitenkään näissä olosuhteissa, toisissa sfääreissä varmaan ihan hyvin.

määritteet ja "tosi"

Miksiköhän mulla on jatkuva tarve määritellä itseäni ulkoisten (kehoni ulkopuolella olevien) elementtien kautta? Kaikesta päätellen tää on melko yleistä ihmisten keskuudessa noin yleensä, ja ilmeisesti aika monilla se toimii ihan hyvin, ja monilla kans ihan surkeesti. Tietoisuus tästä taipumuksesta luonnollisesti auttaa optimoimaan toimintaa kannattavammaksi ja enemmän mielihyvää tuottavaksi, toisin sanoen käytettävissä olevista ulkoisista määritteistä kannattaa valita ne, joiden kautta määriteltävä identiteetti saa mahdollisimman ylevät ja coolit ominaisuudet. En nyt lähde tässä sen tarkemmin erittelemään, minkä nimenomaisten elementtien kautta olen tässä viimeaikoina itseäin määritellyt tai ollut määrittelemättä, mutta sen voin ainakin sanoa että olen tässäkin asiassa palaamassa alkulähteille (mutt en lähtöruutuun, koska tabula rasaksi on vähän vaikee palata), ja se tuntuis kaiketi toimivan.

Aiemmin taisin kuvailla itseäni romantikoksi ja väittää arvostavani jotain tiettyä asiaa enemmän kuin jotain toista. No, toivottavasti ymmärrätte että mitä tahansa kirjoitankin tänne, se on totta vain sillä hetkellä kun sen aivoistani rykäisen. Sama pätee kaikkeen mitä mä tai sä tai kuka tahansa sanoo ääneen missä ja koska tahansa, vaikka oliskin kai hienoa väittää omaavansa jotain ees vähän staattisia ominaisuuksia ja "periaatteita". Tuuliviirinä on hyvää elää, ja kääntötakki on paras takki. En edelleenkään vihkiydy kenenkään totuuteen, en edes omaani, enkä allekirjoita tätäkään todistajanlausuntoa.

Hyvinkin menee

Oon tässä vaihtamassa pelokkaan aikuisen haarniskaa pelottoman lapsen pellepukuun, tuntuu sopivalta. Asiain väliaikainen luonne luo pikemminkin turvallisuuden kuin turvattomuuden tunnetta, ja apatiani väistyy takaoikealle. Oon hyvässä sovussa itseni ja kaiken muunkin kanssa, ja mieluusti viettäisinkin aikaa pienestä iloitsevien ihmisten seurassa juur nyt. Ikäväksein tunnen sellaista väkeä hyvin vähän, mutta onneks oon itse itseni paras ystävä (joskin myös pahin vihollinen, jos sille päälle satun). Tää on paras kevät naismuistiin, ja voi veljet, täähän on vasta alussa. Riippuvainen olen vain oman itseni mukanaolosta. En soimaa itseäni (tai ketään muutakaan) tekemättä jääneistä asioista tai lausumatta jääneistä sanoista, oletuksenain on että tästä multiversumista ei aika lopu kesken, kaikki mitä tulee tehdä, tehdään.

väsymyksen virtauksia

Tällä hetkellä jos voisin sulauttaa identiteettini kaikkine tosine ja epätosine (hah hah!) ongelmineen ja päänvaivoineen johonkin universaalin jätevedenpuhdistamon virtauksiin, tekisin sen heti. Voi olla että se onkin täysin mahdollista, mutta juuri nyt olen estynyt tajuamasta miten se käytännössä tehdään. Juuri nyt en halua nähdä yhtään ketään, en halua puhua kenenkään kanssa yhtään mistään, en halua ajatella ketään, en halua ajatella puhetta tai tekoja, mennyttä tai tulevaa. Saattaa olla, että kauan odotettu hermoromahdus kolkuttaa ovellein, nyt kun alan olla tarpeeksi yksin kotona sen käydä peremmälle. Todennäköisesti se on aivan oikein ja hyvä juttu, sillä oikein orkestroitu hermoromahdus yleensä johtaa loisteliaaseen jälleenrakennusprojektiin, ja tavallaan teenkin jo pohjapiirroksia uutta arkkitehtonista suuntaustain varten.

Huoh

Joskus kotona oleillessani pukeudun kuin olisin lähdössä ulos, rintsikat ja kaikki, jotta oloni olisi vähemmän passiivinen (enemmän aktiivinen) vaikken varsinaisesti tekisikään yhtään mitään. Tää on hyvin tehokas keino lieventää huonoa omaatuntoa esimerkiks siitä, että nukkuu vahingossa koko päivän ja herää puoli tuntia ennen auringonlaskua. Mutta minkä voisin sille, että yöt tälläisinään ei oo mun nukkuma-aikaa, vaikka väsymys onkin lamaannuttava. Ajatteleminen vie yöunet, ainaki väärin ajatteleminen, huomasin taaskin suuren solmukohdan ajatustoiminnassain, se on ollut siellä koko päivän (ja vähän pidempäänkin), jos saan joskus nukahdettua niin luultavimmin uneksin sen veks. Unissa on hyvä uudelleenohjelmoida itseään, jos sen taitaa. Tietysti vaarana on myös ottaa tosissaan omat unikuvansa ja, taas kerran, ihastua ideaaleihin. Tänä aamuna suunnitelmissani on uneksia itseni itsenäiseksi, rennoksi, yksinään onnelliseksi nuoreksi kaunottareksi joka ihastuu ainoastaan ei-inhimillisiin kohteisiin, kuten maisemiin, tekemisiin, hetkiin ja taiteisiin.

Herätys

Oon jotenkin ajautunut sellaiseen eriskummalliseen tilanteeseen, että todellisuus läpsii mua avarilla naamaan ja pakottaa heräämään niistä kuvitelmista, jossitteluista ja muista haavemaailmoista joissa mulla on ollut tapana hengailla (nimenomaan roikkua ympäriinsä). Ajatukseni ei enää pyöri niin paljoa sen ympärillä mitä vois olla, mitä mukamas pitäis olla ja miten siihen kaikkeen suhtautua. Voin kyllä edelleen fiilistellä tätä kaikkee, mutta en rakenna mitään pilvilinnoja kenenkään oletettujen ominaisuuksien varaan, vaikka ne keksimäni attribuutit olis kuinka majesteetillisia. Ei oo tarvetta kehitellä monimutkaisia juonikuvioita kuvitteellisen tulevaisuuteni varalle tai miettiä mitä olis pitänyt tehdä viis vuotta sitten tai viime syksynä. Tietysti oon pyrkinyt taistelemaan tätä todellisuutta vastaan ja palaamaan pääni sisälle jossittelemaan ja haihattelemaan, mutta viimepäiväin tapahtumat on avanneet silmäni niin apposelleen, ett ihan häikäisee. Tuntuu että kaikki on ihan hyvin, kun vaan keskityn siihen mitä voin tehdä just nyt, mitä todella tahdon tehdä just nyt. Helppoa ei oo elää päivästä toiseen oikeasti hereillä ja läsnä, mut pakko on, jos meinaa saada ja antaa jotain. Monet käsitykset joita mulla on ollut itseeni ja muihin ihmisiin liittyen on menneet uusiksi, ja tää uus kokonaiskuva vaatii totuttelua, mutta tunnen että tää on rehellisempi ja antoisampi ympäristö ku ne pilvilinnat. En rakenna mitään kenenkään varaan, en kuvittele mitään, en haihattele tai roiku menneissä tai tulevissa, yritän sanoa mitä tarkoitan ja tarkoittaa mitä sanon, pyrin toimimaan tahtoni mukaan, ja olemaan sekoittamatta omaa tahtoani toisten tahtoihin. Tää tarkoittaa itkua ja särkyä ja turpaan ottamista, mut herääminen vaatii kylmää vettä niskaan. Muuten vaan kääntäisin kylkeä ja jatkaisin unia. Koitan nauttia siitä mitä on ja olla voivottelematta sitä mitä ei oo.

Itseopiskelua

Lingvistiikan, kieliopin ja muun toissijaisen, vain vähän nautintoa tuottavan aineksen sijaan olen keskittynyt katsomaan 20-50-luvuilla tehtyjä kauhuelokuvia (myös mykkiä) ja Häxanin (1922) soittaen taustalla elokuvasta ja mielentilasta riippuen Ulveria, Fever Rayta tai muuta sopivaa. Olen myös piirtänyt (ja samalla sanonut moneen kertaan 'wouh' työni realistisuutta hätkähtäin) ja kirjoittanut jotain. Edelleen kaikki yliopistoon liittyvä käännös- ja kirjoitustyö tuntuu epäoleelliselta, koska se on 'vain opiskelua' - tahkon silti kaikista mainitunlaisista tehtävistä nelosia ja vitosia. Pienen asennemuutoksen avulla voisin muuttaa ne kaikki nelosetkin vitosiksi ja arvostaa edes vähän omaa opiskeluani. Toisaalta muiden asiain opiskelu vie juuri nyt enemmän aikaa (identiteetin muodostamisen, identiteetin hajottamisen ja uudelleenrakentamisen, seksuaalisen viehätysvoiman oikein- ja väärinkäytön ja niiden eroavaisuuksien, ihastumisen ja rakastumisen ja rakastamisen ja viehtymyksen ja himoitsemisen ja yhteenkuuluvuudentunteen eroavaisuuksien, niiden eroavaisuuksien merkityksen ja merkityksettömyyden, gut feelingin, rehellisyyden, hedonismin sovittamisen rehellisyyteen, pelkuruuden sovittamisen rehellisyyteen ja hedonismiin, etc etc).

Kuvat Häxan (1922) ja Vampyr (1932)

Lihan elämisestä ajassa

Soudan ja huopaan suon ja rämeen väliä - elääkö kiitollisena itselleen siitä vähästä minkä on suonut itsensä tavoittaa vai tavoitellako kuuta taivaalta ja kurkottaa kuusista korkeimman latvukseen?

Kenties on hyvin vähän mitä yksi tietoisuuden ruumiillistuma ehtii yhden elämän aikana tehdä oman hyvinvointinsa eteen, kenties koko elinaika tulisi käyttää vain siihen, tiedä häntä riittäisikö aika siltikään juuri mihinkään. Ajan loppuminen on siitä hauska käsite, ettei se laajemmassa mittakaavassa varsinaisesti tarkoita mitään. Yhden ruumiillistuman hengissäpysymisaika on kuitenkin valitettavan rajallinen ja kuoren rapistuminen alkaa niin varhaisessa vaiheessa tuota surkeaa elinkaarta, että pysyäkseen hengissään ilman nahkojaankin tietoisen mielen on jatkuvasti kehiteltävä tapoja laajentaa itseään lihansa ulkopuolelle. Hyviä keinoja tähän ovat esimerkiksi rakastaminen, luominen ja tuhoaminen - jotka eroavat toisistaan hyvin vähän, jos lainkaan.

Oletuksista luopumisesta

Saattaa olla että olen laiska, mutta jossain vaiheessa yleensä kyllästyn kaivelemaan ihmisten kauneinta potentiaalia viisikerroksisen paskapinnoitteen alta. Haluaisin, että ihminen kehittyisi, innostuisi ja uskaltaisi, sen sijaan että roikkuisi kuvitelmissaan siitä, kuka on tai kuka pitäisi olla, mitä kuuluu tehdä, mikä näyttää typerältä (jotenkaan näiden kaikkien oletusten veivaaminen ei tunnu johtavan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen - kuka määrittelee typerän? onko typerää olemassa? miten itse määrittelen typerän? miten typerä sijoittuu entiteetin mahdollisten ominaisuuksien kartalle suhteessa muihin adjektiiveihin?). Saattaa tietenkin olla, että vaadin liikoja, tai että olen itsekin samassa jamassa. Oletusten tekemisen olen tosin osannut dropata lähes kiitettävästi (kiitos mä), ja tyhjänpäiväinen lässytys ei varsinaisesti koskaan oo ollut mun juttu (tai sitten se nimenomaan on, riippunee siitä mitä kukin tykönään haluaa kutsua tyhjänpäiväiseksi lässytykseksi - itse näkisin sen kaikkena sellaisena lihanläpsyttelynä, joka ei edesauta keskustelun osapuolten henkistä kehitystä tavalla tai toisella, ja henkisen kehityksen ja muun hyödyn kukin osanottaja toki määrittelee itse). Oman olemattomuutensa myöntäminen ja näennäisyyksien ohi askeltaminen saattaa olla työlästä, mutta lopussa ihan helvetin iso KIITOS seisoo. Vain kisan sääntöjen ja itse kisan kyseenalaistaminen johtaa siihen, että jokainen suoraksi vedetty kurvi, ojan kautta eteneminen ja polven sijoiltaanmeno on pelkkää voittoa.

Lopuksi haluaisin lähettää rakkaita terveisiä ystävälleni H:lle, joka on tarjonnut henkisesti kehittävää keskusteluseuraa allekirjoittaneelle jo noin vuodesta 1997 (joku voisi väittää, ettei niin nuorena edes osaa keskustella, mutta jokainen pieni ja suuri lapsi tietysti tietää asiain tolan).

Kaivauksia

Oon möyrinyt jossain itseyteni pohjamudissa, huomaten että täältä löytyy ihan työstettävissä olevaa maa-ainesta ja metamorfisia kivilajeja, rikkikiisuineen (pyriitteineen) kaikkineen. Ihanaa ja palkitsevaa on tarkastella itsekkyytensä, itsenäisyytensä ja itsepäisyytensä muodostumia ylistämättä tai alistamatta niitä sen kummemmin tai nykyisyyttään ja tulevuuttaan niiden ehdottomiksi jatkeiksi. Henkilökohtaisten pohjamutieni lisäksi oon tietysti työstänyt Pyhää Porttoa, näin kevään ja uusitumisen ja itseni synnyttämisen kunniaksi.

Lisää aiheesta: mä (tai se)

Voitaisiin sanoa, että joitain ominaisuuksia lukuunottamatta olen yhä se sama, joka olin silloin, kun istuin katoilla tai juoksentelin metsissä, kaahasin polkupyörällä, törmäsin autoon, pyöräilin laiturilta, uneksin hevosista, opettelin kärrynpyöriä, soitin pianoa, leikin rosvoa ja noita-akkaa (sitähän teen yhä), jne. Itsen epäkoherentti ilmaisu on huutava vääryys ja samalla välttämättömyys, väärinkäsityksiä on oltava, hetkelliset epätoivon puuskat ja ajatusmaailmaa kansoittavat loiset ja virukset tahdittavat elämää - miten muuten voit tietää mitä olet.

Minä on se, jolla on tämä ruumis, johon kuuluu pitkät sormet ja rikkinäiset polvet, ruma tai kaunis, hintelä tai turpea, hyvä- tai huonovointinen. Minä on se, jolla on nämä rakkaudet, nämä oksettavuudet, nämä obsessiot, nämä ihanuudet ja kuvottavuudet, ja ainakin näin hyvä kyky olla yhä se sama liioittelija ja emotionaalinen kerjäläinen, joka se oli myös kun viimeksi tarkistin. Ajattelen paljon itseäni, koska kenenkään muun ajatuksia en voi tietää, ja kokonaiskuvan muodostaminen pelkästään ihmisten toiminnan perusteella olisi paitsi valheellista (olen elämäni aikana tavannut yhden ihmisen, jonka kohdalla tämä voisi olla mahdollista, ja hän vaihtoi maisemaa) myös etovaa.

Olkaa rujoja, humalaisia, arkoja, äkkipikaisia, narreja, lähellä tai kaukana, teillä on silti paikka tajuntani taustalla.

Minua kiinnostaa: mä

Järjestettyäin tunnisteet nykyiseen muotoonsa tägipilveksi huomaan suosituimman aiheeni olevan minä, mä, itse, meitsi, mikä on tietyllä tapaa suhteellisen huvittavaa siihen nähden, että en koe varsinaisesti roikkuvani missään staattisessa identiteetissä. Tietysti itsereflektio on aina hyödyksi, ja itsen mikrokosmoksen ymmärtäminen auttaa ymmärtämään makrokosmosta, jne, --- tähän kohtaa meinasin kirjoittaa sanan "mutta", mutta (!) se ei välttämättä ole tarpeen nimenomaan tässä.

Teinä (keinäköhän?) seuraisin kuitenkin imgfaveain , sillä juurikin näinä päivinä sen esteettis-narsistis-transhumanistis-myyttis-metafyysinen kuvavirta on soljunut varsin näyttävästi kohti, no, sitä itteään.

Näin näin

Lähetän itselleni viestejä menneisyydestä (tai sen laitamilta, tai tulevaisuudesta), ja kaikki tuntuvat toistavan samaa - hyväksy se mitä et voi muuttaa, muuta se mitä et voi hyväksyä (ja kaiketi opettele erottamaan ne toisistaan, mutta en tiedä vielä olenko tarpeeksi hyvä noita-akka ja fakiiri harjoittaakseni moista itsereflektiota ainakaan tällä haavaa, tai tälläkään), tai jotain siihen suuntaan, yhtä kaikki mun on toimittava niin kuin on.