Paluu tulevaisuuteen

Arkkityyppien kanssa painiskeltuani ja kehoni itsevaltiuden menetettyäni olen vihdoin palannut siihen pisteeseen, jossa olen aina parhaiten viihtynyt. Olen palaamassa ylhäiseen yksinäisyyteen, nousen pohjamudista ja yksinkertaisuuden paskasoista omien kaikkeuksieni ylängöille, joita kansoitan yksin omanarvontuntoni kanssa.

Ihailen niitä raajoja joiden pienikin hipaisu on merkityksekkäämpi kuin 156 orgasmia tyhjänpäiväisyyden syleilyssä. Romantikkona saatan arvostaa tunnetta yli tekojen, loputtomasta hiljaisuudesta vaivoin kuuluva lause kaikuu korvissani pidempään kuin ylisanoin kuorrutetun korulauseiden hyökyaallon pauhu. Romantisoin myös tunnelmia, kokoan aivojeni pöytälaatikkoon galleriaa kauneimmista hetkistä joita mielikuvikseni osaa ilokseni rakentaa, selailen tätä kuva-albumia kuin Louvren näyttelykatalogia, liikutun omasta kekseliäisyydestäni. Näiden hetkien objektiivisesti mitattu arvo saattaa olla pelkkää tomua, mutta synkronisaation aallonharjalla ratsastajalle jokainen hetkeen liittyvä vivahde ja vaikute lisää hetken arvoa vähintään eksponentiaalisesti suhteessa vaikutteiden määrään ja laatuun, rakentaen tomuytimen ympärille kauneimman pyriittipatsaan mitä kuunaan on nähty. Kiillotan kissankultaveistokseni vähintään kerran päivässä, ajoittain siivoan mentaalivarastoni halkeilleista ja pölyttyneistä hetkistä.

Ego go

Eihän tässä tunne enää mitään syytä olla onnellinen tahi onneton, päissään tahi päätön, surullinen tahi suruton. Olenkin sitten kaikkia samanaikaisesti, enkä oikein mitään. Pakkomielteet väistyvät tieltäin kuin halkaistu meri, ravaan rennosti kuivalla maalla koko matkan, tai ainaki horisonttiin asti.

"Omista" ominaisuuksistaan irtisanoutuminen on kyllä parasta mitä tiedän, sukeltamisen ohella. Tietty sukeltaminen onkin loistava keino irtautua mielestään ja lopusta ruumiistaan, hengittämättä, seisomatta, kävelemättä, istumatta, makaamatta, ja puhumatta. Vesi lienee suosikkini.

Katsottiin tuossa myös Inception, toimi (!).

Oletuksista luopumisesta

Saattaa olla että olen laiska, mutta jossain vaiheessa yleensä kyllästyn kaivelemaan ihmisten kauneinta potentiaalia viisikerroksisen paskapinnoitteen alta. Haluaisin, että ihminen kehittyisi, innostuisi ja uskaltaisi, sen sijaan että roikkuisi kuvitelmissaan siitä, kuka on tai kuka pitäisi olla, mitä kuuluu tehdä, mikä näyttää typerältä (jotenkaan näiden kaikkien oletusten veivaaminen ei tunnu johtavan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen - kuka määrittelee typerän? onko typerää olemassa? miten itse määrittelen typerän? miten typerä sijoittuu entiteetin mahdollisten ominaisuuksien kartalle suhteessa muihin adjektiiveihin?). Saattaa tietenkin olla, että vaadin liikoja, tai että olen itsekin samassa jamassa. Oletusten tekemisen olen tosin osannut dropata lähes kiitettävästi (kiitos mä), ja tyhjänpäiväinen lässytys ei varsinaisesti koskaan oo ollut mun juttu (tai sitten se nimenomaan on, riippunee siitä mitä kukin tykönään haluaa kutsua tyhjänpäiväiseksi lässytykseksi - itse näkisin sen kaikkena sellaisena lihanläpsyttelynä, joka ei edesauta keskustelun osapuolten henkistä kehitystä tavalla tai toisella, ja henkisen kehityksen ja muun hyödyn kukin osanottaja toki määrittelee itse). Oman olemattomuutensa myöntäminen ja näennäisyyksien ohi askeltaminen saattaa olla työlästä, mutta lopussa ihan helvetin iso KIITOS seisoo. Vain kisan sääntöjen ja itse kisan kyseenalaistaminen johtaa siihen, että jokainen suoraksi vedetty kurvi, ojan kautta eteneminen ja polven sijoiltaanmeno on pelkkää voittoa.

Lopuksi haluaisin lähettää rakkaita terveisiä ystävälleni H:lle, joka on tarjonnut henkisesti kehittävää keskusteluseuraa allekirjoittaneelle jo noin vuodesta 1997 (joku voisi väittää, ettei niin nuorena edes osaa keskustella, mutta jokainen pieni ja suuri lapsi tietysti tietää asiain tolan).

Moniulotteinen egonlahoamisfanfaari

ajattelen aikaa yötä myöten
väännän rautalangasta jonkinlaista umpiota ummehtuneisuuteni suojaksi
samalla kun katselen miten ulottuvuudet risteävät ikkunani ulkopuolella
sinä ja sinä ja sinä olette runouden arkkienkeli
ja teidän ominaisuuksienne hehku on kuin sokaiseva laavakruunu

miten lohdullista onkaan ettei aikaa ole olemassa
tai mitään muuta ei ole olemassa kuin aika
minun ei tarvitse huolestua mistään
vaikka ruumiini ja muut egoni osat lahoavat nopeammin kuin ehdin huomatakaan
ja maallisen omaisuuteni arvon voi mitata tomuna

Sisäänpäin katsominen, ehkä

En osaa vaivautua ottamaan osaa, tämä ajaksi kutsuttu lietevirta matelee tai kiirehtää ohitseni ennen kuin ehdin päättää minkälaisen todellisuustunnelin kautta kokisin sitä. Jos joskus jotain ehtisinkin tehdä, sen arvon voi mitata pölyhiukkasina. Tarkkailen ja teen poimintoja, mutta ajatukseni ovat nopeampia kuin ruumiini, aivoni käyvät muuta kehoa edellä. Haluan tallentaa kaiken, vaikka katoavaisuus on ainoa mikä säilyy. Uskottelen itselleni milloin mitäkin, nostan itseni jalustalle tai tallaan itseni maanrakoon, mutta en sentään usko puheitani. Luulen tarvitsevani jotain uutta, tai kenties jotain vanhaa, joskus maton alle lakaistua tai pois heitettyä, tai jotain mikä on vielä olematonta. Miksi tarvitsisin mitään? Miksi tarvitsisin aineettomia vakuuksia tai korkealta pudotettuja almuja? Kenties kaikkeni antaminen tuntuu tältä, tai kenties en ole antanut mitään. Ketä tarkoitan kun puhun itsestäni? Tämän nahkaisen kuoren alla on kaikilla samanväristä lihaa.

hyvä mä

Olen tässä vaihtanut keloja toisiin, elämä sujuu hyvin, aivoni ovat tyytyväiset, olen kokonaisuudessain tyytyväinen. Eikä se ole niin vaikeaa.

Tässä vielä joitain (mieli)kuvia.

elementaalinen suunnitelma

No, oon päättänyt ottaa elementit haltuuni, joten torstaina aloitan vedellä (vasen) ja tulella (oikea). Täydennän myöhemmin.

Täss ovat ne:

Runoja ajan, kaaoksen ja egotrippailun tiimoilta

juoksen käsieni varassa ajan alkukallion trapetsia
suoneni kierrättävät jättiläiskissojen verta
soluni jakautuvat ja kuolevat uudelleen
olen sähikäiskuningatar
jonka valtaistuin on tulivuoreen hakattu

-

kantakaa keisarille uusi vaimo!
hänen vanhat jalkansa ovat hiiltyneet kiinni palatsin portaisiin
ja hänen kasvonsa ovat vanhat kuin sen tammen runko
joka kasvaa siellä missä maailma taittuu ja jakautuu
kantakaa selässänne tynnyreittäin parantavia öljyjä
halki armottoman aavikon
ja peskää keisarin kuivuneet sormet
jotka ovat ohuet ja hauraat kuin sen pajun oksat
joka kasvaa siellä missä maa halkeaa ja nielee ajan
kantakaa unien valtiasta kissankultatuolissa
joutomaalla kuoleman valtakunnan reunoilla
ja lausukaa rukouksenne sille puulle
johon karhun kallo on nostettu
tarttukaa ajan härkä-äitiä sarvista
ja nouskaa taivaanvuohen kanssa soidintanssiin
läpi kirjokantta halkovan vorteksin

kantakaa keisarille uusi vaimo
ja laskekaa helmiveneet takaisin alkumereen

-

olen eläin-eläin
kaaoksen omni-impotentti tinasoturi
vedän boakäärmeet silmille ja juoksen pellon halki
kastimerkkinäni kolmas piilolinssi
aika syö uudet riutat
voin upottaa kotini atlantiksen torille
kuolleenakin egoni on himalajaa suurempi

-

ottakaa minut kiinni
uin ajan edellä alkumeren aallokoissa
ylitän linnunradan kanaalia
vaikka olen uimataidoton seireeni

juokaa kanssani malja alun ja lopun kunniaksi
tässä hetkessä joka jatkuu