määritteet ja "tosi"

Miksiköhän mulla on jatkuva tarve määritellä itseäni ulkoisten (kehoni ulkopuolella olevien) elementtien kautta? Kaikesta päätellen tää on melko yleistä ihmisten keskuudessa noin yleensä, ja ilmeisesti aika monilla se toimii ihan hyvin, ja monilla kans ihan surkeesti. Tietoisuus tästä taipumuksesta luonnollisesti auttaa optimoimaan toimintaa kannattavammaksi ja enemmän mielihyvää tuottavaksi, toisin sanoen käytettävissä olevista ulkoisista määritteistä kannattaa valita ne, joiden kautta määriteltävä identiteetti saa mahdollisimman ylevät ja coolit ominaisuudet. En nyt lähde tässä sen tarkemmin erittelemään, minkä nimenomaisten elementtien kautta olen tässä viimeaikoina itseäin määritellyt tai ollut määrittelemättä, mutta sen voin ainakin sanoa että olen tässäkin asiassa palaamassa alkulähteille (mutt en lähtöruutuun, koska tabula rasaksi on vähän vaikee palata), ja se tuntuis kaiketi toimivan.

Aiemmin taisin kuvailla itseäni romantikoksi ja väittää arvostavani jotain tiettyä asiaa enemmän kuin jotain toista. No, toivottavasti ymmärrätte että mitä tahansa kirjoitankin tänne, se on totta vain sillä hetkellä kun sen aivoistani rykäisen. Sama pätee kaikkeen mitä mä tai sä tai kuka tahansa sanoo ääneen missä ja koska tahansa, vaikka oliskin kai hienoa väittää omaavansa jotain ees vähän staattisia ominaisuuksia ja "periaatteita". Tuuliviirinä on hyvää elää, ja kääntötakki on paras takki. En edelleenkään vihkiydy kenenkään totuuteen, en edes omaani, enkä allekirjoita tätäkään todistajanlausuntoa.

Herätys

Oon jotenkin ajautunut sellaiseen eriskummalliseen tilanteeseen, että todellisuus läpsii mua avarilla naamaan ja pakottaa heräämään niistä kuvitelmista, jossitteluista ja muista haavemaailmoista joissa mulla on ollut tapana hengailla (nimenomaan roikkua ympäriinsä). Ajatukseni ei enää pyöri niin paljoa sen ympärillä mitä vois olla, mitä mukamas pitäis olla ja miten siihen kaikkeen suhtautua. Voin kyllä edelleen fiilistellä tätä kaikkee, mutta en rakenna mitään pilvilinnoja kenenkään oletettujen ominaisuuksien varaan, vaikka ne keksimäni attribuutit olis kuinka majesteetillisia. Ei oo tarvetta kehitellä monimutkaisia juonikuvioita kuvitteellisen tulevaisuuteni varalle tai miettiä mitä olis pitänyt tehdä viis vuotta sitten tai viime syksynä. Tietysti oon pyrkinyt taistelemaan tätä todellisuutta vastaan ja palaamaan pääni sisälle jossittelemaan ja haihattelemaan, mutta viimepäiväin tapahtumat on avanneet silmäni niin apposelleen, ett ihan häikäisee. Tuntuu että kaikki on ihan hyvin, kun vaan keskityn siihen mitä voin tehdä just nyt, mitä todella tahdon tehdä just nyt. Helppoa ei oo elää päivästä toiseen oikeasti hereillä ja läsnä, mut pakko on, jos meinaa saada ja antaa jotain. Monet käsitykset joita mulla on ollut itseeni ja muihin ihmisiin liittyen on menneet uusiksi, ja tää uus kokonaiskuva vaatii totuttelua, mutta tunnen että tää on rehellisempi ja antoisampi ympäristö ku ne pilvilinnat. En rakenna mitään kenenkään varaan, en kuvittele mitään, en haihattele tai roiku menneissä tai tulevissa, yritän sanoa mitä tarkoitan ja tarkoittaa mitä sanon, pyrin toimimaan tahtoni mukaan, ja olemaan sekoittamatta omaa tahtoani toisten tahtoihin. Tää tarkoittaa itkua ja särkyä ja turpaan ottamista, mut herääminen vaatii kylmää vettä niskaan. Muuten vaan kääntäisin kylkeä ja jatkaisin unia. Koitan nauttia siitä mitä on ja olla voivottelematta sitä mitä ei oo.

P.S.

Nii, näiden mietelmieni saattelemana livuin erääseen kohtaamiseen, joka oli kenties eräänlainen piste iin päälle. Tiesin kyllä ett nää ajatukseni oli sitä loppusilausta vailla, koska oon vaan kertakaikkiaan niin hyvä ratsastamaan synkronisaatiolla, niinku tiedätte. Mutta siis, ehkä unohdin mainita jotain oleellista tossa edellä rakkauksia pohtiessain, vaikka toisaalta en tiedä onko sillä mitään merkitystä kellekään joka tätä lukee. Sen muistin nyt, että joidenkin ihmisten olemassaolon voimakkuus on sitä luokkaa, että se porautuu jonnekin aivojen peruskallion uumeniin, ja siellä pysyy, vaikka kuinka suuren osan sitä kalliota räjäyttäis veks. Ja se on kaikki ihan ok ja hyvä, ja oon tyytyväinen suunnilleen kaikkeen, koska vaikka asiat olis voineet mennä toisinkin, niin ne on nyt menneet näin, ja monet on saaneet elämäänsä monia sellaisia asioita joita eivät olisi välttämättä saaneet jos meidän nuoret egot olis joskus taipuneet ja nöyrtyneet ottamaan riskin.

Rakkauden ja muiden kiintymyksien jakautumisesta

Edellä esittäytynyt elegia on jo menneen talven lumien alle hautautuneen aiheen loppusilausta ja -sivallusta. Muutenkin kuun vaiheet ja hormonaaliset hyökkäykset on saaneet mut katsomaan ja ajattelemaan kaikkea mikä liittyy rakkauksiin ja himoitsemisiin ja valintoihin. Suurin ongelma rakkauden käsitteessä tuntuu olevan se, että se pitäisi aina kohdistaa yhteen ihmiseen (ns. romanttinen rakkaus). Itse osoitan rakkauslauluni kaikille kaikkeuden osille ja niiden ilmentymille, yksittäisille eleille, ilmeille, käsivarsille tai ajatuksille. Miten yhdellä ihmisyksilöllä voisi olla niin ylivoimaisen paljon enemmän rakastettavia ominaisuuksia kuin kaikilla muilla yhteensä, että rakkauden (tai edes viehtymyksen) voisi kovin pitkäksi aikaa kerrallaan satsata vain siihen? Kaikki suuret rakkauteni ovat olleet puolitiehen jääneitä viehtymyksiä, jotka ovat päässäni paisuneet megalomaanisiin mittasuhteisiin juurikin siksi, että joku on jäänyt kesken tai sanomatta. Tai joo, yksi suuri rakkautein vain muutti muotoaan joksikin toisenlaiseksi kiintymykseksi, josta olen eriytynyt kaikkeni antaneena ja kaiken saaneena, ja tää rakkaus täytti tehtävänsä ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. On hyvin eriskummallinen ja painostava ajatus, että koko ihmiselämän ajaksi jokaiselle olisi 'varattu' vain yksi ja ainoa oikea vastakappale. Niitä voi olla vaikka kymmeniä, erilaisia ja eri aikoina hallitsevia. Toki hullaantuessaan jostakusta saa helposti päähänsä, että tässä on elämäni ainoa tärkeä kiintopiste, kaikki muut painukoot ikuisiksi ajoiksi veks, mutta aika taas kuluu (mikä on kyllä edelleenkin mielestäni tosi kummallinen sanonta - onko jossain kasa aikaa josta pikkuhiljaa kulutetaan päällimmäiset pois ja lopulta jäljellä on vain murusia?), asioita tapahtuu, kohtaamisia, uusia hullaantumisia, uusien rakkauksien aikoja.

En varsinaisesti tarkoita, etteikö rakkaudella olis mitään sijaa yhtään missään. Rakastaa voi vaikka kaikkea kohtaamaansa, mutta pakko ei ole rakentaa tulevaisuutta tai edes nykyisyyttä yhden viehtymyksen varaan. Viime aikoina oon esimerkiksi rakastanut miehiä noin yleensä - monilla tuntemillani mieshenkilöillä on keskenään samankaltaisia, totaalisen hurmaavia ja outoudessaan kiehtovia piirteitä, joiden tarkkailusta saan valtavasti iloa. Tietysti jotkut yksittäiset henkilöt valtaavat ajoittain enemmän ajatustilaa (ja käytännössä aikaa) kuin toiset, mikä on ihan järkevää ja luonnollista, sillä ihmisen aivokapasiteetti on toki rajallinen (samoin kuin aika, jos nyt niin halutaan ajatella).

Ihmisyys noin yleensä on melkoisen rakastettava tila. Meillä on ruumiit ja kaikkee! Ajatelkaa sitä!

Lihan elämisestä ajassa

Soudan ja huopaan suon ja rämeen väliä - elääkö kiitollisena itselleen siitä vähästä minkä on suonut itsensä tavoittaa vai tavoitellako kuuta taivaalta ja kurkottaa kuusista korkeimman latvukseen?

Kenties on hyvin vähän mitä yksi tietoisuuden ruumiillistuma ehtii yhden elämän aikana tehdä oman hyvinvointinsa eteen, kenties koko elinaika tulisi käyttää vain siihen, tiedä häntä riittäisikö aika siltikään juuri mihinkään. Ajan loppuminen on siitä hauska käsite, ettei se laajemmassa mittakaavassa varsinaisesti tarkoita mitään. Yhden ruumiillistuman hengissäpysymisaika on kuitenkin valitettavan rajallinen ja kuoren rapistuminen alkaa niin varhaisessa vaiheessa tuota surkeaa elinkaarta, että pysyäkseen hengissään ilman nahkojaankin tietoisen mielen on jatkuvasti kehiteltävä tapoja laajentaa itseään lihansa ulkopuolelle. Hyviä keinoja tähän ovat esimerkiksi rakastaminen, luominen ja tuhoaminen - jotka eroavat toisistaan hyvin vähän, jos lainkaan.

Oletuksista luopumisesta

Saattaa olla että olen laiska, mutta jossain vaiheessa yleensä kyllästyn kaivelemaan ihmisten kauneinta potentiaalia viisikerroksisen paskapinnoitteen alta. Haluaisin, että ihminen kehittyisi, innostuisi ja uskaltaisi, sen sijaan että roikkuisi kuvitelmissaan siitä, kuka on tai kuka pitäisi olla, mitä kuuluu tehdä, mikä näyttää typerältä (jotenkaan näiden kaikkien oletusten veivaaminen ei tunnu johtavan minkäänlaiseen kyseenalaistamiseen - kuka määrittelee typerän? onko typerää olemassa? miten itse määrittelen typerän? miten typerä sijoittuu entiteetin mahdollisten ominaisuuksien kartalle suhteessa muihin adjektiiveihin?). Saattaa tietenkin olla, että vaadin liikoja, tai että olen itsekin samassa jamassa. Oletusten tekemisen olen tosin osannut dropata lähes kiitettävästi (kiitos mä), ja tyhjänpäiväinen lässytys ei varsinaisesti koskaan oo ollut mun juttu (tai sitten se nimenomaan on, riippunee siitä mitä kukin tykönään haluaa kutsua tyhjänpäiväiseksi lässytykseksi - itse näkisin sen kaikkena sellaisena lihanläpsyttelynä, joka ei edesauta keskustelun osapuolten henkistä kehitystä tavalla tai toisella, ja henkisen kehityksen ja muun hyödyn kukin osanottaja toki määrittelee itse). Oman olemattomuutensa myöntäminen ja näennäisyyksien ohi askeltaminen saattaa olla työlästä, mutta lopussa ihan helvetin iso KIITOS seisoo. Vain kisan sääntöjen ja itse kisan kyseenalaistaminen johtaa siihen, että jokainen suoraksi vedetty kurvi, ojan kautta eteneminen ja polven sijoiltaanmeno on pelkkää voittoa.

Lopuksi haluaisin lähettää rakkaita terveisiä ystävälleni H:lle, joka on tarjonnut henkisesti kehittävää keskusteluseuraa allekirjoittaneelle jo noin vuodesta 1997 (joku voisi väittää, ettei niin nuorena edes osaa keskustella, mutta jokainen pieni ja suuri lapsi tietysti tietää asiain tolan).

Lisää aiheesta: mä (tai se)

Voitaisiin sanoa, että joitain ominaisuuksia lukuunottamatta olen yhä se sama, joka olin silloin, kun istuin katoilla tai juoksentelin metsissä, kaahasin polkupyörällä, törmäsin autoon, pyöräilin laiturilta, uneksin hevosista, opettelin kärrynpyöriä, soitin pianoa, leikin rosvoa ja noita-akkaa (sitähän teen yhä), jne. Itsen epäkoherentti ilmaisu on huutava vääryys ja samalla välttämättömyys, väärinkäsityksiä on oltava, hetkelliset epätoivon puuskat ja ajatusmaailmaa kansoittavat loiset ja virukset tahdittavat elämää - miten muuten voit tietää mitä olet.

Minä on se, jolla on tämä ruumis, johon kuuluu pitkät sormet ja rikkinäiset polvet, ruma tai kaunis, hintelä tai turpea, hyvä- tai huonovointinen. Minä on se, jolla on nämä rakkaudet, nämä oksettavuudet, nämä obsessiot, nämä ihanuudet ja kuvottavuudet, ja ainakin näin hyvä kyky olla yhä se sama liioittelija ja emotionaalinen kerjäläinen, joka se oli myös kun viimeksi tarkistin. Ajattelen paljon itseäni, koska kenenkään muun ajatuksia en voi tietää, ja kokonaiskuvan muodostaminen pelkästään ihmisten toiminnan perusteella olisi paitsi valheellista (olen elämäni aikana tavannut yhden ihmisen, jonka kohdalla tämä voisi olla mahdollista, ja hän vaihtoi maisemaa) myös etovaa.

Olkaa rujoja, humalaisia, arkoja, äkkipikaisia, narreja, lähellä tai kaukana, teillä on silti paikka tajuntani taustalla.