Arkkityyppien kanssa painiskeltuani ja kehoni itsevaltiuden menetettyäni olen vihdoin palannut siihen pisteeseen, jossa olen aina parhaiten viihtynyt. Olen palaamassa ylhäiseen yksinäisyyteen, nousen pohjamudista ja yksinkertaisuuden paskasoista omien kaikkeuksieni ylängöille, joita kansoitan yksin omanarvontuntoni kanssa.
Ihailen niitä raajoja joiden pienikin hipaisu on merkityksekkäämpi kuin 156 orgasmia tyhjänpäiväisyyden syleilyssä. Romantikkona saatan arvostaa tunnetta yli tekojen, loputtomasta hiljaisuudesta vaivoin kuuluva lause kaikuu korvissani pidempään kuin ylisanoin kuorrutetun korulauseiden hyökyaallon pauhu. Romantisoin myös tunnelmia, kokoan aivojeni pöytälaatikkoon galleriaa kauneimmista hetkistä joita mielikuvikseni osaa ilokseni rakentaa, selailen tätä kuva-albumia kuin Louvren näyttelykatalogia, liikutun omasta kekseliäisyydestäni. Näiden hetkien objektiivisesti mitattu arvo saattaa olla pelkkää tomua, mutta synkronisaation aallonharjalla ratsastajalle jokainen hetkeen liittyvä vivahde ja vaikute lisää hetken arvoa vähintään eksponentiaalisesti suhteessa vaikutteiden määrään ja laatuun, rakentaen tomuytimen ympärille kauneimman pyriittipatsaan mitä kuunaan on nähty. Kiillotan kissankultaveistokseni vähintään kerran päivässä, ajoittain siivoan mentaalivarastoni halkeilleista ja pölyttyneistä hetkistä.
