Korjaus edelliseen

Onnistuin muistuttamaan itseäni (kevyen jutustelunkin avulla) siitä, kuka ja mikä on kaiken todellinen aihe. Voin sanoa ääneen mitä tahansa. Peruskallioni tukee kaikkea mitä teen, eikä sille massiiville lauletuissa lauluissa ole enää katkeruuden kaikuja. Tämän muistettuani jokainen rakkaudesta lausumani säe antaa enemmän kuin ottaa. Ei ole tarkoitus hajoittaa ja hallita tai tulla hajoitetuksi ja hallituksi, vaan vetää yhtä köyttä kaiken sen tragedian kanssa joka tullessaan hyljityksi halvaannuttaa. Mitään muuta ei tarvitse tehdä kuin itsensä onnelliseksi. Näin teen kunniaa sille jolta olen oppinut mitä rakastaminen merkitsee, ja kutsun lisää rakkautta itseäni kohti.


en usko rakennusten voimaan
en luota kasaan betonia joka seisoo välillämme kuin berliinin  muuri

minun saksani kohoaa sinun saksasi ympärille
halusit sitä tai et

Westiksi tulemisen päivä

Tänä aamuna sain oikean nimeni oveen. Tämä on ensimmäinen kerta elämiseni ja asumiseni historiassa (edellisessä talossa oli vielä laiskempi talonmies kuin täällä). Lisäksi identiteettiäni itseni kaltaisena kudelmana vahvistaa tieto ja odotus tämäniltaisesta esiintymisestä Breathingissä vaikuttavan joukkion jatkeena. Yritin äsken lausua seinälleni kurjinta kurjan kohtalon rakkausrunoani (Tanssi), mutta ääneni sortui ja kyynelkanavissa tapahtui jotain ylimääräistä, joten jätän suosiolla nämä aiheet sivuun. Kaikkea ei voi eikä tarvitse sanoa ääneen.

Tässä eräs teksti joka kuuluu suosikkeihini ja jonka kaivoin tätä iltaa varten esiin jostain digitaalisen pöytälaatikkoni alimmaisista uumenista:

laskettelen luikuria niin taitavasti että hämmästyn joskus itsekin

esimerkki:

oletko koskaan nähnyt susien parittelevan tanssilattialla?

ne jäävät toisiinsa kiinni tuntikausiksi

niin että valomerkin jälkeen puna nousee sivustakatselijoiden kasvoille

paitsi niiden jotka ovat susia itsekin

ironian aikakaudella narrin jumaluus nousee muiden jumaluuksien ohi

ja ilveilijäkettu elää herroiksi lammaslaumojen kasinoilla

tuulikellot soivat tyynelläkin säällä

ja majakat heittäytyvät strobovaloiksi

elän jälleen unieni varassa

- kalastelen varjojen suosiota

mikä on totta pysyy totena myös käännettäessä lauseen merkitys päälaelleen

tai käännettäessä unen semantiikkaa valveen syntaksiin

olen elänyt kuin olisimme molemmat olleet jo pitkään kuolleita

ja vaikka olen näillä käsilläni tyydyttänyt meistä kummatkin

en ole kietonut sormiani hiustesi lomaan päivätyönäni

enkä puristanut kättäsi taukoamatta

sinä ja sinä olette silta kahden kehoni välillä

ja kun toisella kietoisin jalat sinun ympärillesi

olisivat toisen rinnat sinun huulillasi

olemme kaikki eläneet kuin olisin ollut jo pitkään kuollut

ja vaikka olette noilla käsillänne tyydyttäneet meistä kummatkin

ette ole kietoneet sormianne hiusteni lomaan päivätyönänne

ettekä puristaneet kättäni taukoamatta

meidän unemme risteävät siellä missä on aavikon keskus

ja meistä jokaisella on sinne yhden askeleen verran matkaa

mutta olemme riisuneet kenkämme astuessamme moskeijaan

ja palvoessamme pykäliä omistautumisemme alttarilla

ovat kenkämme hapertuneet käyttökelvottomiksi

elän jälleen unieni varassa

sillä valveen kielioppi on katkerampaa kuin syövyttävin myrkky

ja merkitykset on haudattu niin syvälle

että niiden löytämiseen tarvitaan hypnoosia

Korjaus edelliseen

Tiedä nyt sitten niiden halkeamien paikkaantumisesta. Olkoot siellä! Kunhan kallio pysyy kasassa niin olkoot siellä. En voi poistaa mitään itsestäni, vaikka siihen olenkin pyrkinyt. Olkoot siellä, ja niin myös kaikki niiden sivurailot. Sammaloitukoot umpeen mutta olkoot siellä. Ehkä sinne sade vielä joskus kunnolla virtaa ja tyhjentää tukokset, niin että kallioni vedenkierto toimii taas ja ehkä se sydänkin vielä joskus lyö. En sitä odota, mutta en myöskään tyrmää ajatusta. En voi elää ilman toivoa tämä asian suhteen, ja sen ymmärsin vasta nyt. On täysin mahdotonta olla onnellinen jos pitää kohtaloaan lukkoonlyötynä. Hyvällä tuurilla elän aktiivista elämää vielä ainakin 40 vuotta, ja niin kauan kuin henkeni pihisee en nakkaa kirvestä kaivoon. Voin saada elämässä kaiken sen mitä tarvitsen, jos vain kuljen sitä kohti enkä jää tuleen makaamaan. En laita kaikkea toivoani yhteen asiaan, vaan rakennan itselleni ikioman elämän niistä riekaleista, mitä ympäriltäni saan kasattua ja tämän elämäni voin yhdistää siihen elämään, joka sen ottaa osakseen. Mikään ei koskaan kuole, mutta kaikki muuttuu jatkuvasti, enkä näe mitään syytä pitää pysyvänä mitään muuta kuin peruskallioni koostumusta, joka sekin elää ajan mukana.

Aika ja saaminen

Käytän 90% ajastani toivoen että voisin kääntää aikaa taaksepäin. Näin tehdessäni kadotan nykyisyyden kokonaan ja tuhoan tulevaisuudestakin suurimman osan. Se mikä on mennyt ei ole välttämättä suorassa solmuttomassa yhteydessä tulevaan, vaikka niin kuvittelenkin. Luulen voivani piirtää suoran viivan menneisyydestä tulevaisuuteen nykyisyyden ohi, mikä on jo lähtökohtaisesti täysin naurettava ja epäkelpo ajatus. Koitan tällä tekstillä muistuttaa jälleen itseäni siitä minkä kerran niin elävästi ymmärsin; pisteestä B ei voi palata takaisin pisteeseen A, ja kaikilla väliasemilla on pysähdyttävä ja otettava kyytiin se mitä on tulossa.

Voi olla että rakennan itselleni väkisin syitä olla onneton, mutta toisaalta en suostu uskomaan etteikö onnettomuuteni olisi aitoa. Kuka päättää mitä kenenkin aivoissa liikkuu? Eivätkö jokaisen haihattelut ja haavekuvat ole aivan yhtä tosia? Onko vallitsevilla fyysisillä olosuhteilla enemmän merkityistä kuin hengen toiminnoilla? Koska henki toimii ruumiista käsin ja kaksi henkeä voi yhdistyä vain kahden ruumiin kautta, niin sanoisin että lopulta kyse on kuitenkin jälleen kerran vain lihan liikkumisesta toisen lihan läheisyydessä. Mikäli tuoksuni tai ajatukseni etovat sinua, ole hyvä ja poistu näyttämöltä. Muussa tapauksessa esitys jatkuu kunnes jompikumpi vetää esiripun alas niin että esiintyjät jäävät sen eri puolille, tai kunnes yleisö keskeyttää esityksen moraalittomana. Esiintyjät itse eivät voi ottaa kantaa moraaliseikkoihin, sillä he voivat tarkastella tarinan kulkua vain sen sisältä käsin, eivätkä siinä maailmassa päde todellisen elämän säännöt. Jos esitys jossain vaiheessa muuttuukin todellisuudeksi, niin hahmojen olemus muuttuu ja he voivat jälleen tarkastella toimintaansa normaaliuden valossa. Tässä tilanteessa kaikki voikin olla aivan toisin kuin nyt. Itse toivoisin saavani joskus selville, miten silloin kävisi.

Tartut käsiini kuin ne auttaisivat sinua välttämään painovoiman

Olet oikeilla jäljillä

Tanssi

Näen pimeyttä kahdesti päivässä ja niiden välillä valonnopeuden

Luistelen näiden kartioiden välistä notkeasti kuin itseään lumoava käärme

ja mitä ikinä sinussa näenkin

onnistun vaatettamaan sen edelliseltä keisarilta lainattuihin säämiskäviittoihin

ja tyrkkäämään käteesi valtikan jota et jaksa kannatella ja joka polttaa nimeni ihoosi

Olen sitonut sinut kiinni ja olen ohjailevinani sinua

mutta itse tunnet kupeidesi voiman kun heittelet minua ympäri areenaa

ja lopulta palaat onnellisena karsinaasi

kätesi ja huulesi vielä taistelun jäljiltä lämpiminä ja hehkuvina kuin aavikko

Kaikki mitä aiot rakentaa tulee vielä sortumaan

yhteenveto

syleilen mauttomuuttani kuin käärmettä kaulani ympärillä. oletatko etten tiedä miten rakastetaan? kaksi kolmesta miehestä vastaa tunteisiini sellaisina kuin ne esitän, loput ovat erehtyneet laskuissaan.

luikurinlaskettelijain kuningatar on tänäkin päivänä verhoutunut säälittävyyden viittaan ja pitelee kädessään velttoa valtikkaa, vaikka tähän yltäkylläisyyden sangriaan on lisätty juovuttavimmat mikserit jo ensimmäisten juhlien aikaan.

tunteiden kerjäläiset pysykööt kaupunkini muurien ulkopuolella ja muuratkoon silmänsäkin umpeen jotteivät näkisi palatsin orgioita. kylmään kuumuuteen kykenevät konkistadorit astukoot sisään ja pysykööt siellä niin pitkään kuin parhaaksi näkevät, tässä toimistossa ei leimata kellokortteja. ne jotka eivät kuulu kumpienkaan joukkoon asettukoot kaupungin laitamille vartioimaan kuningattaren henkeä ja huolehtimaan liikenteen sujuvuudesta - heidän työpanoksensa on se joka muistetaan vielä seuraavankin hallitsijan aikana.



ps.

vaikka tilanne ei nytkään ole täydellinen, se voisi olla vielä pahempi (ks. yllä), ja joka tapauksessa voin paremmin kuin vuosiin, mistä on kiittäminen suunnilleen samoja asioita kuin huonovointisuudestanikin. kaikeksi onneksi olen kuitenkin elossa ja oman ratsuni ohjaksissa, mikä merkitsee sitä että kaikki ei ole täysin toivotonta. olen edelleenkin kovan luokan liioittelija ja parhaat ideani saan lievässä epätoivon tilassa (kuitenkin niin, että pohjimmiltani tiedän että kaikki on järkeiltävissä takaisin toivon pariin). ennen kuin juoksen aavikolle, aion vielä nauttia siitä mikä nautittavissa on. suunnittelen kuitenkin näyttävää katoamistemppua joka jotenkin maagisesti johdattaisi mut sekä aavikon että veden äärelle, suurkaupungin anonymiteetin kautta yksinäiseksi harrikkanaiseksi ajelemaan päämäärättä halki preerian, tutustumatta enää koskaan yhteenkään ihmiseen sen syvemmin kuin on välttämätöntä.

P.S.

Nii, näiden mietelmieni saattelemana livuin erääseen kohtaamiseen, joka oli kenties eräänlainen piste iin päälle. Tiesin kyllä ett nää ajatukseni oli sitä loppusilausta vailla, koska oon vaan kertakaikkiaan niin hyvä ratsastamaan synkronisaatiolla, niinku tiedätte. Mutta siis, ehkä unohdin mainita jotain oleellista tossa edellä rakkauksia pohtiessain, vaikka toisaalta en tiedä onko sillä mitään merkitystä kellekään joka tätä lukee. Sen muistin nyt, että joidenkin ihmisten olemassaolon voimakkuus on sitä luokkaa, että se porautuu jonnekin aivojen peruskallion uumeniin, ja siellä pysyy, vaikka kuinka suuren osan sitä kalliota räjäyttäis veks. Ja se on kaikki ihan ok ja hyvä, ja oon tyytyväinen suunnilleen kaikkeen, koska vaikka asiat olis voineet mennä toisinkin, niin ne on nyt menneet näin, ja monet on saaneet elämäänsä monia sellaisia asioita joita eivät olisi välttämättä saaneet jos meidän nuoret egot olis joskus taipuneet ja nöyrtyneet ottamaan riskin.

Rakkauden ja muiden kiintymyksien jakautumisesta

Edellä esittäytynyt elegia on jo menneen talven lumien alle hautautuneen aiheen loppusilausta ja -sivallusta. Muutenkin kuun vaiheet ja hormonaaliset hyökkäykset on saaneet mut katsomaan ja ajattelemaan kaikkea mikä liittyy rakkauksiin ja himoitsemisiin ja valintoihin. Suurin ongelma rakkauden käsitteessä tuntuu olevan se, että se pitäisi aina kohdistaa yhteen ihmiseen (ns. romanttinen rakkaus). Itse osoitan rakkauslauluni kaikille kaikkeuden osille ja niiden ilmentymille, yksittäisille eleille, ilmeille, käsivarsille tai ajatuksille. Miten yhdellä ihmisyksilöllä voisi olla niin ylivoimaisen paljon enemmän rakastettavia ominaisuuksia kuin kaikilla muilla yhteensä, että rakkauden (tai edes viehtymyksen) voisi kovin pitkäksi aikaa kerrallaan satsata vain siihen? Kaikki suuret rakkauteni ovat olleet puolitiehen jääneitä viehtymyksiä, jotka ovat päässäni paisuneet megalomaanisiin mittasuhteisiin juurikin siksi, että joku on jäänyt kesken tai sanomatta. Tai joo, yksi suuri rakkautein vain muutti muotoaan joksikin toisenlaiseksi kiintymykseksi, josta olen eriytynyt kaikkeni antaneena ja kaiken saaneena, ja tää rakkaus täytti tehtävänsä ja olen siitä onnellinen ja kiitollinen. On hyvin eriskummallinen ja painostava ajatus, että koko ihmiselämän ajaksi jokaiselle olisi 'varattu' vain yksi ja ainoa oikea vastakappale. Niitä voi olla vaikka kymmeniä, erilaisia ja eri aikoina hallitsevia. Toki hullaantuessaan jostakusta saa helposti päähänsä, että tässä on elämäni ainoa tärkeä kiintopiste, kaikki muut painukoot ikuisiksi ajoiksi veks, mutta aika taas kuluu (mikä on kyllä edelleenkin mielestäni tosi kummallinen sanonta - onko jossain kasa aikaa josta pikkuhiljaa kulutetaan päällimmäiset pois ja lopulta jäljellä on vain murusia?), asioita tapahtuu, kohtaamisia, uusia hullaantumisia, uusien rakkauksien aikoja.

En varsinaisesti tarkoita, etteikö rakkaudella olis mitään sijaa yhtään missään. Rakastaa voi vaikka kaikkea kohtaamaansa, mutta pakko ei ole rakentaa tulevaisuutta tai edes nykyisyyttä yhden viehtymyksen varaan. Viime aikoina oon esimerkiksi rakastanut miehiä noin yleensä - monilla tuntemillani mieshenkilöillä on keskenään samankaltaisia, totaalisen hurmaavia ja outoudessaan kiehtovia piirteitä, joiden tarkkailusta saan valtavasti iloa. Tietysti jotkut yksittäiset henkilöt valtaavat ajoittain enemmän ajatustilaa (ja käytännössä aikaa) kuin toiset, mikä on ihan järkevää ja luonnollista, sillä ihmisen aivokapasiteetti on toki rajallinen (samoin kuin aika, jos nyt niin halutaan ajatella).

Ihmisyys noin yleensä on melkoisen rakastettava tila. Meillä on ruumiit ja kaikkee! Ajatelkaa sitä!

elegia obsessiolle

vietän yöt hakkeroimalla uniisi

ja opiskelemalla molekyyliesi välisiä suhteita

ruumiini ulkopuolella olevat asiat pysyvät samoina kuin ennen

mutta unieni leikkikentillä rakennan meille kerrostaloja kestävämpiä hiekkalinnoja

tuijota minua kaikkien silmiesi voimalla

niin ettei aivojemme välillä kulkeva theta-aaltojen silta romahda

eivätkä mielikuvituksettomuuteni eebenpuutornit sorru sivustakatsojien niskaan

oh no

Lisää aiheesta: mä (tai se)

Voitaisiin sanoa, että joitain ominaisuuksia lukuunottamatta olen yhä se sama, joka olin silloin, kun istuin katoilla tai juoksentelin metsissä, kaahasin polkupyörällä, törmäsin autoon, pyöräilin laiturilta, uneksin hevosista, opettelin kärrynpyöriä, soitin pianoa, leikin rosvoa ja noita-akkaa (sitähän teen yhä), jne. Itsen epäkoherentti ilmaisu on huutava vääryys ja samalla välttämättömyys, väärinkäsityksiä on oltava, hetkelliset epätoivon puuskat ja ajatusmaailmaa kansoittavat loiset ja virukset tahdittavat elämää - miten muuten voit tietää mitä olet.

Minä on se, jolla on tämä ruumis, johon kuuluu pitkät sormet ja rikkinäiset polvet, ruma tai kaunis, hintelä tai turpea, hyvä- tai huonovointinen. Minä on se, jolla on nämä rakkaudet, nämä oksettavuudet, nämä obsessiot, nämä ihanuudet ja kuvottavuudet, ja ainakin näin hyvä kyky olla yhä se sama liioittelija ja emotionaalinen kerjäläinen, joka se oli myös kun viimeksi tarkistin. Ajattelen paljon itseäni, koska kenenkään muun ajatuksia en voi tietää, ja kokonaiskuvan muodostaminen pelkästään ihmisten toiminnan perusteella olisi paitsi valheellista (olen elämäni aikana tavannut yhden ihmisen, jonka kohdalla tämä voisi olla mahdollista, ja hän vaihtoi maisemaa) myös etovaa.

Olkaa rujoja, humalaisia, arkoja, äkkipikaisia, narreja, lähellä tai kaukana, teillä on silti paikka tajuntani taustalla.