Tässä kollaasi nimeltä Kateless Kate (Holtiton Holtti?), jonka kuroin kasaan Ratatatin soidessa (joka on kuin avaruuslintuin liverrystä ja robottien säveltämiä sinfonioita).
Tissien ja universumin lisäksi oon miettinyt sitä sanontaa, että kun elämä antaa sitruunoita niin silloin kandee tehdä limonaadia. No, mulle elämä on antanut mansikoita, jotka oon tyrkännyt jääkaapin perukoille odottamaan sitä täydellistä herkutteluhetkeä, jota ei koskaan tuu. Lopulta heitän homeiset mansikat roskiin. Tähän on onnekseni tuloillaan muutos, jonka pistinkin jo pyörimään lopettamalla esimerkiks turhan murehtimisen ja ylianalysoinnin. Ne jotka väittävät että moinen on mulle mahdotonta, haistakaa huilu, koska mikään ei oo koskaan ollut mahdotonta yhtään kenellekään. Enkä jaksa hirveästi murehtia sitäkään, että löydänkö koskaan sopivaa kuningasta tälle pikku valtakunnallein, koska pärjään ihan mainiosti yksinvaltiaanakin, ja niin sen kuuluukin olla. Jos joskus tuhoankin kaiken jo alkuunsa, niin ilmeisesti se on ollut tarkoituskin, sillä kuten oon joskus miettinyt, niin tuhoaminen ja luominen ovat hyvin lähellä toisiaan, ja niistä kumpikin on rakastamista ja itsensä laajentamista kehonsa ulkopuolelle, kuten myös uneksiminen (joka on kaiketi enimmäkseen luomista). Kaikki on kaoottisuudessaan hyvin seesteistä, eikä mulla oo mitään syytä epäillä sitä, etteikö mulla olis syytä epäillä itseäni, kun kuvittelen että mulla olis syytä epäillä itseäni.
Tässä vielä kappale kauneinta avaruuskujerrusta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti