Eräänä yönä näin unta että kuolin. Hämmästytin, tai enpä oikeastaan, itseni asioilla jotka tärkeysjärjestyksessä tulivat sillä hetkellä mieleeni. Ensimmäinen oli peruskallioni ydin. Toinen oli äitini, joka sattui olemaan paikalla. Kolmantena ajattelin maailmankaikkeutta ja anoin siltä anteeksiantoa, toivoen pääseväni kieppumaan jonnekin kosmisiin vortekseihin muun puolimaterian joukkoon lukuisista virheistäni huolimatta. Miten voisinkaan kuvitella pääseväni yli tai ympäri jostain, mikä olennaisuudessaan ohittaa koko maailmankaikkeuden.
Valveilla ollessani olen sikäli onnekas, että mikään nykyhetkessä ei enää voi naarmuttaa egoani kovin pahasti. Viime aikoina olen ollut niin tyytyväinen, etten ole edes kirjoittanut mitään. Nyt olen taas kääntämässä ajatteluani toiselle kyljelleen ja ottamassa vanhat ja uudemmat koitokset häilymään lähemmäs työmuistini rajapintaa, jotta on jotain, minkä varassa ajatella ja luoda. Tällä kertaa suunnittelen kuitenkin jättäväni ne juuri siihen, sillä olen huomannut että luovuudessa luoviessa elämän muut velvoitteet, virkisteet ja nautinnot lipuvat ohi ilman että todella koskaan koen niitä, ja metafyysiset ilotulitteet pauhaavat niin kovaa, etten näe enkä kuule mitään muuta. Luulisin, että tunnen jo itseni tarpeeksi hyvin pystyäkseni tähän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti