Tuntuuko joskus siltä että on pakko nostaa jalat ylös?

Eräs elämäni kauneimpia hetkiä on edelleen se, kun tulin H:n luokse tilapäishuoneeseen maailman sydämellisimpään mummolaan (jossa edelleen viihdyn vierailulla muutaman viikon vuodessa, paikka on juuri sellainen kuin huhupuheissa, kansantarinoissa, loruissa ja sodanaikaisissa muistelmissa, liikaa suita ruokittava, silti avoin koko suvun ja vähän muidenkin käydä) ja nukahdimme päät vierekkäin lattialla olleelle patjalle. Tähän yhdistyy muistikuva H:n useaan otteeseen toisintamasta hetkestä, jonka hän vietti erään toisen ystävän kanssa, puolivalmiissa talossa remontin ja muuton keskellä, jalat seinää vasten, lattialla maaten, lämminhenkinen jutustelu, muistikuva jonka tunnen jo omakseni. Itse riiputin päätäni sängynlaidalta, hiukset lattiaa viistäen, solmuttoman (pulssittoman, taidettiin sanoa) poninhännän aikaansaamiseksi.