Hampaasi ovat likaiset kuin jumalan rakkikoiralla,
ja kuitenkin mieleni tekee nielaista kielesi, antaa käsien valua vielä
vähän alemmas, olisi runollista nuolla kyrpääsi ja väittää sitä joksikin
muuksi, katsoa kun kylkiluusi karisevat pois ja se mitä jää jäljelle on
keuhkot, savun täyttämät keuhkot ja 60 000 kilometriä verisuonia. Seis,
kaikki seis! On ruokotonta ajatella julkisella paikalla maailmanloppua,
pilvet nousevat kapinaan vain silloin kun kukaan ei katso, ja minä olen
nähnyt käärmeen luovan nahkansa kuin mies – häpeilemättä ja kuitenkin
surullisena.
Maston kaatuessa purjeet jäävät ilmaan ja tuuli kuljettaa sittenkin kotiin,
Soittakaa minulle se korkea nuotti ja panhuilun itku,
Se saa minussa aikaan sellaisen alkukantaisen yksinäisyyden tunteen,
Ja
voin taas kaivautua keuhkojesi suojaan, savu tekee sydämestäni raskaan
ja päästäni kevyen, jalkani jäävät tänne, ja sormeni, luisevat sormeni,
ne saavat sinut tuntemaan olosi oksettavan hyväksi, ja kaikki jatkuu
kuten ennenkin, keuhkot, sormet, keuhkot, jalat, sydän, keuhkot, sormet,
tahti, uni, kuolema, ja se mikä tekee minut rikkaammaksi kuin äitini,
se repii vaatteet yltäni ja sydämet rinnoistani ja näen sen, minkä olen
nähnyt niin usein unessani, sinut vastaamassa kysymyksiini yksisarvisen
näyistä ja siitä toisesta jonka tiesin olevan kuin kaktuksen piikki, ja
jokainen näistä halvauksista tekee minusta enemmän sen, mikä jo
syntyessäni tiesin olevani, ja jokainen näistä halvauksista tekee
minusta enemmän kuolleen.
Kotisi
on lähellä, ja minä vien sinut sinne, mutta silmäni katsovat kieroon ja
sormieni lomassa tunnen yhä sormesi, ennen kuin ne muuttuivat kylmiksi
ja kasvattivat kynnet.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti