Luontoretki itseen (taas)

Olen edelleen yhtä heikoilla jäillä kuin aina ennenkin, mutta nyt sentään kuljen omin neuvoin ja osaan jo ennakoida veden jäätävyyden. Toisaalta jokuset peruskallioni halkeamat ovat huomaamattani paikkaantuneet kuin itsestään, eikä niiden vähäisten railojen tarkastelu tuota kovin kummoista päänvaivaa. Tästä olen samanaikaisesti hämmentynyt, helpottunut ja hieman pettynyt. Suurin tragediani ja identiteettini peruskivi on muuttunut joksikin aivan toiseksi tai kadonnut kokonaan, ja missioni tällä hetkellä on täyttää sen jättämä tyhjiö itsestäni ja maailmasta kumpuavilla asioilla, langettamatta enää kenellekään kaikkeuttani kannateltavaksi. Aina kun päästelen sammakoita suustani, vannon vaikenevani kuin muuri (ei Berliinin) ja linnoittautuvani tekstien keskelle, työskentelemään enää vain itseni miellyttämiseksi. Sitten huomaan, että miellyttämiseeni tarvitaan myös muita ihmisiä, joita toivon voivani palvella vähintään yhtä hyvin kuin he minua vain olemalla olemassa. Epäonnistun tässä kuitenkin lähes aina, ja ajoittain paras ratkaisu tuntuukin olevan erakoituminen. En kuitenkaan aio luovuttaa, vaan sulkea suuni kun sieltä mitään älyllistä ei tule ulos ja toivoa, että ajoittaisista hengen ja suun lipsahduksista huolimatta olen hyväksytty osa ihmiskuntaa.