Kun elää liikaa fyysisessä todellisuudessa, ei tunnu löytyvän aikaa ja tilaa (aika-avaruutta?) oman henkisen todellisuuden ulkoistamiseen esim sanojen, kuvien tai äänen avulla. Yleensä kun on joku, ei ole enää jotain. Kukaan (joku) ei varsinaisesti estä luomista, edes kipu jalassa tai suoranainen kävelykyvyttömyys ei varsinaisesti sano: et voi enää luoda. Päätös on oma, ja syntynee harhaluulosta että jokainen päivä ei ole osa kokonaisuutta, jota elämäksi kutsutaan. Voin kuvitella, että huominen tai ensi vuosi on ihan yhtä hyvä aika luoda jotain kuin tämä hetki, kuvittelen että kyseessä on jokin valintatilanne - elä tänään, luo huomenna. Tosiasiassa 24 tuntia vuorokaudessa riittäisi hyvin sekä elämiseen että luomiseen ja jopa päivittäiseen rakastamiseen. Toivon tajuavani, etten ole niin löysähenkinen, etten pystyisi näihin kaikkiin samanaikaisesti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti