Tilanne

Kumpare kumpareelta hänen ylpeytensä tuntui laskeutuvan lähes inhimilliselle tasolle, jättäen hänet paljaaksi arvostelulle. Toiset katsoivat häntä halveksuen: mikä hänen nenäänsä oikein vaivaa? Kahvilassa ei ollut muita kuin neiti Mapplethorpe ja tämän veli, mutta tuntui kuin koko kaupunki olisi kokoontunut sinne katsomaan häntä.

- Miten aiot jatkaa tästä eteenpäin? kysyi neidin veli katsoen häntä alentuvasti. Miehen silmälasit olivat huurussa, mikä söi hänen uskottavuuttaan ja riisti häneltä oikeuden siihen vahingoniloon, mitä hän oli kuvitellut tuntevansa sillä hetkellä. Kysymykseen ei vastattu muulla kuin irvistyksellä, mikä oli juuri sopivaa miehen arvolle.

Vermuttia nauttien, jos sitä nyt nauttimiseksi voi sanoa, hän mietti miten selviäisi tästä kiusallisesta tilanteesta kunniallisesti. Koko suku oli kauhuissaan hänen puolestaan, ja ystävätkin olivat kaikonneet. Häntä suretti erityisesti ajatus siitä, että hän joutuisi luopumaan ystävästään Höuhöuista, ja rauhallisista hetkistä joita he olivat viettäneet tämän asunnolla sekä siltojen alla jo monien vuosien ajan. Höuhöui oli oikeastaan hänen ainoa todellinen ystävänsä, loput olivat kuin hyeenoja, parveilemassa hänen menestyksensä ympärillä.

Siinä istuessaan hän tuli ajatelleeksi kelloaan. Hän oli säätänyt sen herättämään kello viisi. Hän vilkaisi kahvilan kelloa; se näytti puolta kahdeksaa. Hän mietti, oliko hänen kellonsa lakannut itsekseen soimasta, vai oliko se kenties jatkanut raivostuttavaa pärinäänsä kunnes joku naapureista olisi avannut oven yleisavaimella ja mennyt rikkomaan sen. Hän kuvitteli mielessään isännöitsijän juoksemassa ympäri hänen asuntoaan vasara kädessä, etsimässä kelloa. Se huvitti häntä, ja hän oli tukehtua vermuttiinsa.

Juotuaan vermuttinsa loppuun hän katsahti neiti Mapplethorpeen, joka meni ilmeisen hämilleen tästä katseesta. Neiti oli nähkääs hieman ihastunut häneen, vaikka kumpikaan ei ollut koskaan tätä maininnutkaan. Hän piti neidistä jollain tasolla, mutta tämän jatkuva valittaminen ärsytti häntä suunnattomasti. Neiti Mapplethorpe käyttäytyi kuin vanha kärttyinen sotaleski, haukkui muiden pukeutumista ja huonoja käytöstapoja, ja itse kulki ympäriinsä edellisen sesongin vaatteissa, tökkien ihmisiä kylkeen kävelykepillään. Nainen oli kerrassaan raivostuttava, mutta silti jollain tavalla hän piti tästä. Hän usein ajatteli sen johtuvan tämän kauneudesta, joka teki loukkaavasta käytöksestä pikemminkin oikeutettua kritiikkiä alempiarvoisia kohtaan kuin vanhan eukon katkeraa naljailua, epätoivoista yritystä paikata katkennut lonkkaluu verbaalisella sotimisella kaikkia ja kaikkea vastaan.

Neiti Mapplethorpea ajateltuaan hän viskasi tuhkakupin lattialle ja painui matkoihinsa. Kadut olivat täynnä ihmisiä ja eläimiä, kaikilla tuntui olevan kiire. Häntä ärsytti ihmisten ainainen juoksentelu paikasta toiseen, ikään kuin aika nyt muka voisi loppua kesken. Ja mitä sitten vaikka loppuisikin, silloinhan millään ei enää olisi mitään merkitystä. Hänen kasvojaan kiristi, minkä hän arveli johtuvan tuulesta. Hän poikkesi huvikseen suutarille, vaikka tämä tuskin olisi voinut auttaa häntä korjaamaan tilannetta. Hän keskusteli suutarin kanssa kotvan lumisateesta ja taiteesta.

- Kyllä ne picassot tiedetään, sanoi suutari.

Suutarin kanssa keskusteltuaan hän jatkoi matkaansa, kulki koko kaupungin halki, joen yli, kirkon ohitse ja tunnelin lävitse kunnes saapui meren rantaan. Sinne hän istuutui, ja hänen mielessään kävi takin likaantuminen, mutta hän ei katsonut ajatusta huomionarvoiseksi ja istui hiekalla ajattelen kaikkea muuta kuin takkiaan. Äkkiä hänen huomionsa kiinnitti jokin kirkas välähdys hänen näkökenttänsä rajalla. Hän katsoi tarkemmin, ja näki vesirajassa jotain, mikä muistutti jättikokoista naamiota. Hän nousi ylös ja käveli lähemmäs, ja tarkastellessaan esinettä hän huomasi sen olevan paljon pienempi kuin miltä se aluksi oli näyttänyt. Se oli toteemipaalun osanen, hän oli nähnyt niitä kirjoissa ja unissaan, muttei koskaan ollut koskettanut sellaista. Puusta veistetty eläinhahmo katsoi häntä mietteliään ja ystävällisen näköisenä. Se näytti tarjoavan hänelle sympatiaa. Sitä ei kukaan ollut aikoihin tehnyt.

Hän vilkaisi ympärilleen – oliko joku muukin huomannut eläimen? Hän ei nähnyt ketään. Hän silitteli eläimen puista pintaa, joka tuntui vastaanottavaiselta ja lämpimältä. Miettiessään asiaa hänen mieleensä juolahti, ettei hän ollut koskaan ennen koskettanut mitään näin miellyttävän tuntuista esinettä. Hänen oli saatava tämä mukaansa. Hän katseli uudestaan ympärilleen, tällä kertaa etsien jotain mikä mahdollisesti auttaisi häntä kantamaan eläimen kotiinsa. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään sopivaa. Hän käveli muutaman askeleen tielle päin, ja huomasi siellä kärryt, jotka joku oli jättänyt tienposkeen. Hän otti ne riemastuen mukaansa ja palasi eläimen luo. Hän nosti eläimen kärryihin, ja nostaessaan sitä hän huomasi hämmästyksekseen, että se tuntui hyppäävän ylös ja asettautuvan kärryyn omin neuvoin. Hän hymähti tyytyväisenä ja alkoi kuljettaa kärryä pitkin tietä, läpi tunnelin, ohi kirkon, yli joen ja takaisin kaupunkiin. Hän kulki suutarin ohi ja nosti kättään tervehdykseksi. Suutari näytti hämmästyneeltä. Sen täytyi johtua kärryistä, hän arveli. Hän käveli kahvilaan asti. Neiti Mapplethorpe veljineen oli siellä yhä, istumassa pöydän ääressä juoden jotain. Hän tervehti heitä yhtä iloisesti kuin oli tervehtinyt suutaria. Kärryn hän jätti ovensuuhun.

Neiti Mapplethorpe näytti hullaantuneelta, luullessaan tietenkin hänen tulleen takaisin vain pyytääkseen anteeksi äkillistä lähtöään. Siinä neiti kuitenkin erehtyi. Hän laski hattunsa pöydälle ja kertoi heille löytäneensä jotain. Hän ei kuitenkaan suostunut näyttämään eläintä heille, sillä hän tunsi sen taianomaisuuden kaikkoavan mikäli hän antaisi neidin ja hänen veljensä kaltaisten ihmisten ihastella sitä. Sitten hän jatkoi taas matkaansa, ja kulki päinvastaiseen suuntaan kuin mistä oli tullut. Kärry kolisi iloisesti, ja eläin näytti katselevan ympärilleen suopeasti. Hän oli iloinen löydöstään. Itse asiassa hän ei muistanut koskaan ennen olleensa näin iloinen mistään. Hän uskoi, että toteemieläin toisi ratkaisun hänen tilanteeseensa, ja auttaisi häntä pääsemään uudelleen alkuun. Tuuli tuntui hänen kasvoillaan lempeänä, eikä niitä enää kiristänyt.