Täältä tullaan elämä

Hauskaa, että oon jostain syystä pitänyt itseäni aina(?) enemmän runoilijana kuin prosaistina. Kumpikin termi kuulostaa ällöttävältä ja turhan pompöösiltä kuvaamaan jotain niinkin tavanomaista asiaa ku jutun juuri. Fiktio on siitä harhaanjohtava termi, että siitä saa sen käsityksen että se, toisin kuin fakta, ei ole paikkansapitävää. Runous on yhtälailla tarinankerrontaa kuin proosa, vaikka runoilija pääseekin helpommalla, sillä tarinassa saa ja pitääkin olla enemmän aukkoja kuin kiinteää massaa. Mua on alkanut kyllästyttää korulauseiden kanssa pelailu, koska oon ymmärtänyt pikku hiljaa sen, että mun runoja ei jaksa lukea kukaan. Ketä kiinnostaa lukea sontaa, jonka sisältö olis jokaisen ymmärrettävissä ilman sitä kultakuorrutusta jonka mä oon sen päälle suihkinut? Mun huomiokyvyllä ja ylianalyyttisyydellä on sitä paitsi ihan turha näperrellä abstraktioiden parissa. Alkumerirosvoista, painovoimamiehistä ja kerubikakaroista on helppo kirjoittaa, koska ne ei tarkoita lukijalle muuta kuin verbaalista estetiikkaa (vaikka viimeksi mainittu on täss tapauksessa kirjoittajalle hyvinkin konkreettinen heebo). En missään nimessä tarkoita, että todellisuuteen ei sais lisätä vähän krumeluuria pintaan, mutta just näillä näppäimillä koen tarjoavani itselleni enemmän haastetta alkamalla kirjoittaa rehellisemmin siitä mistä kirjoitankin, eli, no, niinku siis elämästä. Fiktion ja faktan raja on joka tapauksessa ihan vitun häilyvä, kuten varmaan pohjimmiltaan tietää jokainen joka on joskus miettinyt jotain asiaa. Runous tarjoaa vain pieniä murusia ja tulkintoja joistain hyvin minusculeista hetkosista jonkun pikku reppanan elämässä ja kokemusmaailmassa. Vihatkaa vaikka, mutta kaikki dadaistinen hömpötys, tekotaiteelliset postmodernit kokeilut (oh yes i did) jne on pelkkää leikkiä olemisen hiekkalaatikolla. Romaanikin on leikkiä, mutta pidemmälle vietyä. Vähän sama jos maalais vaan pikkuautonsa uudestaan tai rakentais niille kokonaisen kaupungin jossa ajella. Tai en mä tiedä, mua on vaan alkanut kyllästyttää se miten teen kaikki asiat mahdollisimman helpolla. Runojen kirjoittaminen on liian helppoa, siispä se tuntuu turhalta. Tää ei tosin oo mikään uus juttu mulle, kyllä mä nyt vähän aina oon kelannut että runojen kirjoittaminen on sitä mitä teen kun en jaksa kirjoittaa romaaniakaan (tai novelleja, käsikirjoituksia tms). Katotaan vastaanko tähänkään haasteeseeni muulla kuin olankohautuksella tai kyljen kääntämisellä.

P.S edelleenkin suosikkiromaanini on puolittain runokirja (Cohenin Kauniit Häviäjät) että toisaalta oon ehkä vain matkalla ojasta allikkoon, joka tapauksessa pointti on se, että mulla on pitkästä aikaa edes hitunen kunnianhimoa tän asian suhteen enkä vain tyydy latomaan cooleilta kuulostavia termejä peräjälkeen muodostaen jonkin näennäisen mahtipontisen kertomuksen siitä miten yks jätkä veti toista turpaan ja sit me nussittiin jne.