kaikesta

Tää kevät ja kesä on olleet täynnänsä enemmän ja vähemmän miellyttäviä retkiä (itseen ja muualle) ja oivalluksia (itsestä ja muusta? eiks niiden raja oo melko häilyvä?). Mun viimeisimmät tempaukset on jotenkin avanneet silmäni ihan uudella tavalla, mun ihmispukuni repeytyy ja sen alta paljastuu jotain niin hirviömäistä, että pelkään sitä itsekin. Se, miten tää hirviöni on jo ehtinyt satuttaa kaikkia muita ympärilläni, on valjennut mulle vasta nyt, ja se miten oon sen avulla tuhonnut itse itseni alkaa niin ikään näyttäytyä mulle yhä raadollisemmin. Aina oon tiennyt, että jotain on vialla, mutta nyt vasta näen selvästi mitä tää on. Tää uus näkökykyni sattuu mun koko päähän ja sydämeen, mutt katsomatta itseäni en voi korjata mitään. Ajattelin että mulla on kaks vaihtoehtoa - jatkaa samaa rataa ja pitää huoli siitä että mun vähäinen loisteliaisuus nousee kammottavuuteni tasolle tai sitten tasoittaa itseni, suitsia ja kuohia tää vauhko ratsu ja valjastaa se jonkin muun kuin sotavaunujen eteen. Nyt näen, että ainoa oikea vaihtoehto on jälkimmäinen, sillä muuten oon hyvää matkaa kaivamassa omaa hautaani, ja sukumme toisena mustana lampaana oon jo nähnyt miten paljon tuhoa se saa aikaan, enkä halua pysyä sen pedon polulla, jonka kaltainen olen. Kaikki tekemäni pienet ja suuret pahuudet painaa olallani kuin synti, ja nyt kun näen omat heikkouteni selvästi, mun on pakko lakata valehtelemasta itselleni. Tää on kammottavin tunne mitä oon koskaan kokenut, tää ihmisen irvikuva joka musta on tullut on ruminta mitä oon eläissäni nähnyt, eikä tätä huuhdota pois millään korulauseilla tai runoelmilla.