Voitaisiin sanoa, että joitain ominaisuuksia lukuunottamatta olen yhä se sama, joka olin silloin, kun istuin katoilla tai juoksentelin metsissä, kaahasin polkupyörällä, törmäsin autoon, pyöräilin laiturilta, uneksin hevosista, opettelin kärrynpyöriä, soitin pianoa, leikin rosvoa ja noita-akkaa (sitähän teen yhä), jne. Itsen epäkoherentti ilmaisu on huutava vääryys ja samalla välttämättömyys, väärinkäsityksiä on oltava, hetkelliset epätoivon puuskat ja ajatusmaailmaa kansoittavat loiset ja virukset tahdittavat elämää - miten muuten voit tietää mitä olet.
Minä on se, jolla on tämä ruumis, johon kuuluu pitkät sormet ja rikkinäiset polvet, ruma tai kaunis, hintelä tai turpea, hyvä- tai huonovointinen. Minä on se, jolla on nämä rakkaudet, nämä oksettavuudet, nämä obsessiot, nämä ihanuudet ja kuvottavuudet, ja ainakin näin hyvä kyky olla yhä se sama liioittelija ja emotionaalinen kerjäläinen, joka se oli myös kun viimeksi tarkistin. Ajattelen paljon itseäni, koska kenenkään muun ajatuksia en voi tietää, ja kokonaiskuvan muodostaminen pelkästään ihmisten toiminnan perusteella olisi paitsi valheellista (olen elämäni aikana tavannut yhden ihmisen, jonka kohdalla tämä voisi olla mahdollista, ja hän vaihtoi maisemaa) myös etovaa.
Olkaa rujoja, humalaisia, arkoja, äkkipikaisia, narreja, lähellä tai kaukana, teillä on silti paikka tajuntani taustalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti