Sisäänpäin katsominen, ehkä

En osaa vaivautua ottamaan osaa, tämä ajaksi kutsuttu lietevirta matelee tai kiirehtää ohitseni ennen kuin ehdin päättää minkälaisen todellisuustunnelin kautta kokisin sitä. Jos joskus jotain ehtisinkin tehdä, sen arvon voi mitata pölyhiukkasina. Tarkkailen ja teen poimintoja, mutta ajatukseni ovat nopeampia kuin ruumiini, aivoni käyvät muuta kehoa edellä. Haluan tallentaa kaiken, vaikka katoavaisuus on ainoa mikä säilyy. Uskottelen itselleni milloin mitäkin, nostan itseni jalustalle tai tallaan itseni maanrakoon, mutta en sentään usko puheitani. Luulen tarvitsevani jotain uutta, tai kenties jotain vanhaa, joskus maton alle lakaistua tai pois heitettyä, tai jotain mikä on vielä olematonta. Miksi tarvitsisin mitään? Miksi tarvitsisin aineettomia vakuuksia tai korkealta pudotettuja almuja? Kenties kaikkeni antaminen tuntuu tältä, tai kenties en ole antanut mitään. Ketä tarkoitan kun puhun itsestäni? Tämän nahkaisen kuoren alla on kaikilla samanväristä lihaa.